Kerro mikä mulla on

Ei minun teidän tarpeitani tarvitse täyttää.

En halua helpottaa muiden elämää uhrautumalla.

En hyväksy sitä epäoikeudenmukaisuutta.

Olen syyllinen, mutta omatunnon murhaama.

Kaikenhan pitäisi olla hyvin. Se ahdistusta, itsemurhia ja levottomuuksia ironisesti aiheuttama perhejuhla on ohi. Se on takana eikä kyyneliä tarvinnut tuhlata muutamaan päivään. Kaikkien suureksi iloksi tuhlaajapoikakin oli palannut. Silti en kyennyt aitoa hymyä näyttämään tai tarpeeksi kovaa kiittämään.

Viha kumpusi silmistäni ja kontrollin puutteessa äänestäni taas pursui adrenaliini jännityksestä, turhautumisesta, ahdistuksesta. Lauseita laskettaessa miltei jäädessäni miinuksen puolelle, hapotti niin sietämätön muutos toisten parisuhteissa, onni, alkoholi ja omatunto koko juhlan tekemällä tehdyn kauneuden. En nähnyt mitään eikä silmiäni sulkiessani eteeni tullut turvallinen pimeys vaan pakokauhu. 

Odotin silti vähemmän. Odotin kauhukuvia, suurimpia riitoja ja tasapainoksi lohduttavia sanoja. Vaikka vuosisadan riitoja en sivustakatsojana saanut todistaa, todistin läheisimpien ihmisten henkisen poissaolon. Sen muutoksen mitä eniten olen saanut todistaa, se mikä läsnäolollaan poistaa kaiken arvostamani. 

Ehkä suurin pettymys tuon kaiken jälkeen on sen kielletyn läsnäolo. Viha on täällä taas, saartamassa ahtaimpaan nurkkaan. Juuri näitä hetkiä yritin omin avuin sortaa, kun edes ammattilaiset, auttavaiset eivät osanneet sitä nähdä. Se syö sen työn, mitä joku sanoo minun kovasti tehneen. En halua olla se surkea, se defensseihin hätähetkellä turvautuva, kontrolliton ihmishirviö. Ei minulla sen seurauksiin ole voimavaroja.

Älä kaadu nyt, koita nyt jumalauta pysyä kasassa. Kukaan ei ole sitä sanomassa.

Jos viimeiseksi jää

Mustaa kynsilakkaa, sinistä tupakkaa ja paljon murheita. Hyvää joulua???

Joulumieli on kaukana tästä hetkestä enkä saa siitäkään minkäänlaista otetta. Pitäisikö edes, yritänkö? Miksi mikään ei tunnu enää miltään? Miksei tonttujen kurkinta ole enää hyvä syy pelotella ja miksi kukaan ei puhu enää rauhasta? Eivät ne joulukoristeet minua takaisin käännä vaikka kysyisitte. 

Olen hukassa muistojen välttelyn sekä ahdistuksen välimaastossa. Tulevaisuus ja menneisyys ovat molemmat kuin painajaista, joka saa uskottelemaan parantumisen mahdottomuuteen. En voi paeta vieläkään kokonaan, en mitään, en ketään. Odotan paniikkikohtauksia ja ongelmien avaamista iholla. Olen pelkkiä fiksaatioita.

Olen heikko, salaileva yksilö niiden kaikkien pettymyksien joukossa. Kahdesti olen mennyt pettämään moraalini, kaikki vakaumukseni ja uskoni. Niin sitä murenee kaikki mitä luulee vahvuuksikseen eikä enää kykene suremaan mennyttä tai edes tulevaa. On vaikea enää antaa armoa ja olla katumatta. Miksi toiset tarttuu ihoon kiinni, vaikkei ole mahdollisuutta siitä todisteita antaa?

Haluan pois. Kolme päivää tuntuu ikuisuudelta, kun ainoa ajatus pakkolaitoksessa on paeta. Niin paljon kitkaa omasta ja muiden vaikeudesta, persoonien yhteensopimattomuudesta ja siitä kaikesta pettymyksien jättiaalloista. Kuuntelen aina, liian tarkkaan. En varmasti tule osaamaan. En luomaan omaa ihannetulevaisuuttani, josta olen puhunut jo liian pian, liian paljon. Jota tulen katumaan, yhä uudestaan.

En pysty käsittelemään tätä kaikkea, kun mikään ei pysy omalla painollaan kasassa ja kun kaikki kaatuukin päälle. Viestejä, joiden sanat lyövät ilmat pihalle ja hengitys on mahdottomuutta. Omaa heikkouttani on ehkä tämänkin mureneminen, kun kaikki se kipu valtaa mielen. Kun en enää kykenekään leikkimään, ettei vittumaisuus tunnu missään tai kasvava kuilu kaada omaa elämää.

En voi kerrata vuoden tapahtumia, en tätä kaikkea kaatunutta ja lasinsirpaleiksi muuttunutta. En edes halua sitä haikeutta, en valheellista toivoa tai lupauksia uutuuksista tai muutoksista. Hyvästejä, joista varoitetaan kirjeillä ja katkeria kyyneleitä siitä uskomattomasta kivusta. Ihannoitu muutos vai pettymys? Kaikki se, mitä en siedä odottaa.

Toru

Tämä alkaa olla liian vaikeaa
näin kaikki loppuu
kun ei enää pysty toteuttamaan

Hienoja sanoja, niin hirveän rumia lauseita
yrityksenä tuottaa jotain
hyvin kaunista

Pakoon tunteita
rikkoen sen puhtaan halun purkautua
yhä uudestaan

Näin putoaa se taso
rima kohoaa liian korkealle
en koskaan sitä hipaissutkaan

Paha olo kalvaa
ja kun sanat eivät muodostukaan
putoaa amatööri kirjoituksiensa mukana
kauas olemattomaan

En ehkä koskenutkaan
kuin kovaa näppäimistöä
uskoen tämän olevan tunnustusta
...
ehkä joskus jotain kaunista

Hukassa

Ajatusmaailmankaan muuttumisesta liene ei hyötyä. Kaatuvat päälle hyllyt, vaatteet tai aatokset tulos tulee aina olemaan sama. Tuskaa, tuskaa, tuskaa. Turha on arkailla törmäyskurssia, kuumaa hellaa tai pakkasta. Aina kaatuu, polttaa kätensä tai vilustuu. Autettu ahdistuu. En halua tehdä tätä, en pyytää almuja tai sääliviä katseita. Ne palaavat painajaisiin, kiertelevät kuuntelevien silmiin.

Kertokaa se pahin painajainen, mitä niin kierrämme kaukaa? Ahdistaa. En halua pyytää apua, en ainakaan armoa. Pienen pieni ääni päässä aina huutaa, se huutaa säälittävyyttään, yksinäisyyttään. Ehkä se ei olekaan yksin. Ehkä se ei olekaan niin pieni. Ehkä minä huudan.

Hävitin sen. Kaiken sen pimeyden jonnekin taakse. En uskalla katsoa, en kääntää päätäni. Se saattaa tulla vastaan, vallata mielen, kehon, asunnon. Se saattaa valehdella, hurmata, hukuttaa. Se saattaa saada minut takaisin, pyytämättä, halveksimalla. Ota.

Tarvitsen. Niin paljon kaikkea. Korvaamaan tätä tyhjyyttä. Tätä vapautta, mistä en saa otetta. Kylmiä, tunteettomia sanoja. Sitä mieltä hullaannuttavaa, harhauttavaa ajatusvirtaa. Valtaa. En halua puhua, en kuunnella, en ollenkaan. Yritän aina uudestaan löytää puhtautta, rauhaa. Se ei ole täällä, sitä ei löydä etsimällä.

Peilikuva heijastaa pientä osaa kokonaisuudesta. Se näyttää vain sen olennaisen, sotkun, kaaoksen. Paljon on saatu päätökseen ja tyhjät puheet kantautuvat ulko-ovesta eteiseen. Aika ylittää odotukset ja tulevaisuus. Puheenhelinä ei lopu enkä pysty irrottamaan katsettani äänekkäistä viisareista.

Miten voin saada jonkun tätä ymmärtämään?

Vakuuttamattomat sanat

Tuntuu, että olisin parrasvaloissa. Tuntuu, että jokainen maailman suurennuslasi on tarkastelemassa juuri tätä hetkeä, tätä elämää. Vastikään seinäruusun roolin oivaltaneena tämä tuntuu puhtaalta vastoinkäymiseltä, rankaisulta suurista rikoksista. Niistä olemattomista. On yhä vaikeampi avata suutaan ja sanoa mitään. Haluaisin sanoa, kuinka en oikeastaan jaksa kuunnella. Haluaisin kertoa, miten kaipaisin hiljaisuutta. Siihen tottuu, se on helpompaa. Olla vaan, katsoa ja olla katsomatta. Kaataa kaikki se vastuu, tuntea välinpitämättömyys. Onko se tosiaan näin helppoa?

Jokainen teko on arvostelun kohde, suoritus vastaan täydellisyys. Ruoskin itseni verille pettymyksistä, riman alittamisista ja epäonnistumisista. On itsestäänselvyys, ettei voi pärjätä. Aina. Ei nyt. En voi uskoa, miten en voinut saada edes yhtä maksimitulosta. Pettymys. Säälittävä suoritus. Kuukauden päivät mietin, miten hyväksyä asia, miten vakuuttaa itseni "ihan hyvän" olevan tulos, jonka voi unohtaa. Sitä ei tapahtunut. Ylemmyydentunne toisten heikommista tuloksista oli vain haaveissa tavoiteltavaa. Teki mieli oksentaa. Ei. Pettymys. Kokonainen päivä kului ja tulos rypistyi laukun pohjalla, odottamassa löytämistään viikkojen päästä. Oli pakko viestittää niille, jotka tätä odottivat. Ne, jotka eivät edes vaadi parasta. Jokainen onnittelu tuntuu halveksunnalta, piikittelyltä ja ilkunnalta. Niin, ei se paras. Se seuraava siitä. Tärisin ja pienen hetken ymmärsin, mitä vaaditaan niin suureen itsensä vihaamiseen.

En halua sanoa, mitä näen päivittäin. Ulos astuessani minua ei kohtaakaan maailma, vaan helvetti. Taas ihmisten hymyt ovat vaihtuneet vihamielisiksi, eleet ylimielisiksi ja sanat polttaviksi. En kykene siihen samaan, en haaveiltani nykyhetkessä kiinni olemaan. Kauneus on vallitsevaa, kateus kohtaa kykenemättömyyteni ja olen voimaton. Se tuttu mantra huutaa mielessäni tahtoaan läpi, turruttaen jokaisen toimivan synapsin. Elämä on niin epäreilua, sillä en saa otetta siitä kauneudesta. Se on täysin ulottumattomissani enkä suorituksillani voi toteuttaa täydellisyyden puhtautta. Se kaikki tuskin koskaan tulee olemaan omaani.

On anteeksiantamatonta, miten helposti antaa itselleen luvan olla ja hengittää. Luopua siitä kaikesta kivusta, ahdistuksesta, mikä saa unohtamaan jokaisen hetken ja vie koko kehon lukitukseen. Siitä luopuminen on itsensä poisantamista, halveksittava lahja toisille. 

Pikkuhiljaa tottuneet tavat ottavat vallan. Salaa kiitollisena annan vain vihan vallata mieleni. Rakastan, mutta vihaan. Ympäröivä maailma on se vihollinen, mikä minua jahtaa. Niin heikko, heiveröinen ja uskaltamaton olento, joka joutuu ihmismassan kolhimaksi, toisten jalkoihin ja pomputettavaksi. En tunne tätä maailmaa, en näe sen kauneutta enää. Ympäröivä maailma on ottanut kaiken sen pois, mikä saisi minut rauhoittumaan. En näe ainuttakaan ihmistä, jonka maailma olisi kaunista katsottavaa. Kylmiä ilmeitä, julmia asetelmia ja ennalta-arvattavia katseita. Häpeä hiipii selkärankaani pitkin, lukiten jokaisen kontrolloitavan kehonosani. Yritin niin kovasti sopeutua, yritin niin kunnioittaa. Vain minunlaiseni kaadetaan, tahdon eläessä ylimielisyyden kahleissa alitajunnassa.

Pieni pelko on hiipinyt mieleeni, sen tuttuun paikkaan, jota on vallannut pelkkä hämmennys. Pelko riittämättömyydestä, keskivertoisuudesta. Ei, ette ymmärrä. Tahto voittaa aina olosuhteet. Musta lammas. Häpeäpilkku. Osaan tarttua heikkouksiini, muodostaa oman helvettini paremmin kuin se sairaus, joka on saanut niin lujan otteen elämässäni. Vain pikkusisko, vain yksi serkku. Vain minä. Lahjaton, sairas. Olen kirottu, jota ei voi ymmärtää. Niin uskon sen olevan ja jokaisen väitteen kaadan hyväntahtoisuuteensa. Kukaan ei osaa sanoa sitä tarpeeksi lujaa, vakuuttaa.

Kaikessa hiljaisuudessa muodostan itselleni tutun asetelman. Istun alas huonoon ryhtiin,  kädet ristiin, kasvot poispäin kohti rauhallista maisemaa. En osaisi muutakaan. 

Ruma ilo

Olo on niin rauhaton. En saa niistä kauniista aikomuksista otetta, en saa konkretisoitua yhden ainutta asiaa, mikä mielessäni on niin tavoiteltavaa. Ahdistus täyttää käytävät ennen kuin ehdin tehdä tutun koreografian, rutiinien loppuessa levottomuus johtaa paljouden keskeltä vain seuraavalle kaatopaikalle. Kaaos ei karkaa. Se on edessäni, tielläni, matkallani. Palaan aina samaan lähtöruutuun, kuljetan sitä kirousta mukanani. Viekää se pois, ottakaa kaikki omaksi kutsumani.

Olen palasista koottu, erikokoisia ominaisuuksia, tarpeita täynnä. Aina on korjattavaa, paikattava niitä kaikkia puutteita. Projekteista arvokkain, tärkein. Sokeana toteutan maailman toiveita tajuamatta moraalisia heikkouksia. Lopeta.

Hukun kaikkeen turhuuteen. Kaikki mikä on tärkeää, on niin väärin. Olen kaikista myrkyllisin, kaikesta absoluuttisuudesta huolimatta. Ironia, voitko sinä täyttää tyhjyyttä? Hetkellisen ilon riippuvuus on valloittanut jokaisen oikeaa onnea tarvinneen kuilun. Se on veressä, siitä on varoitettu. Tarttumisvaara, otteen saa vain kaikkein kamalimmista. Aina niin vahva, kun kukaan ei osaa nähdä heikkoutta.

Eteenpäin kulkeminen niin elämässä kuin kadullakin tuntuu suksien kanssa rämpimiseltä. Silti kaikki menee paremmin kuin koskaan. Ei saisi koskaan sanoa niin. Ei saisi puhua asiasta näin, pitäisi olla hiljaa. Pitää rutiini, olla hiljaa, niin kuin aina ennen. Kun oli ongelmia. Kun oli hankalaa, kun ei pystynyt hengittämään. On vain pysyttävä hiljaa. Silloin maailma kuuntelee, kadut loistavat kauniimmin ja hengitys höyrystyy rauhoittavaan tahtiin. Vain hiljaisuuden keskellä kadut kaikuvat, vain äänettömyyden keskellä voi kuulla oman pienuutensa.

Osaan jo kertoa velvoitetuille, mitä koen. Vasta nyt, kun kaikki väistyy hiljalleen pois. Saan vastaan vain niitä hymyjä, joita aina halveksin. Silti otan vastaan ne helpoimmat vaikutuksen keinot. Almuja köyhälle, koiranluita tassua antavalle. Tarvitsen sitä. Tarvitsen niitä sanoja, niitä pieniä eleitä, joita vastaan taistella.

Katkea katkeruus

Puhut niin kovaa, kuin sinua pitäisi kuulla. Huudat niin kuin kipusi olisi arvokasta. Puhut itsemurhasta kuin välineestä, niin kuin elämästä. En ehkä osaa koskettaa sitä puolta elämästä, jonkinmoista elämistä, mutta ystävä, mikä oletkaan, älä aliarvioi taistelemista.

Vuosia sitten, joskus, mahdollisesti, olin jotain. Paljon, itseasiassa. Olin pienessä maailmassa jotain hyvin tärkeää. Minua pidettiin lähellä, liikkeellä. Aina oli kaipuuta, pitämässä huolen tärkeydestäni. Sitä voi miettiä, muistella, jaaritella. Silti sitä ei voi koskea, sitä ei voi valita. Sitä ei saa hallita.

Voisin sumun keskeltä nostaa päätäni ja esittää hämmentynyttä. Miksi olen tässä nyt? Mihin kaikki katosi? Olisinko taas mukana pelissä? Enpä usko. Mitään ei viedä, mitään ei oteta. Elämä ei rankaise, se ei leiki. Ehkä olen vain huono tässä, ehkä vain otteeni on lipeämässä.

Vasta kun sydämenlyönnit ovat rytmissä, selkä suorassa, osaa oikeasti puolustautua. Haluan vedota kauheuksiin, vääryyksiin. Olla osa sairautta. Sairaalloisen ihailevia ajatuksia, maailmanvaltausta ja oikeuttamista. Miten mitään ei voi menettää, ei edes muistojaan. Elämä ei ole ihan niin arvokasta, mutta ei ole turvakaan. Fiksaatioita, traumoja. Voiko sitä kaivata? Voiko tuoretta haavaa pahentaa? Osaisitpa edes vastata.

Kipua ei saa verrata, sitä ei saa koskea. Impulsseja ei voi hallita. Suojakeinoja, puhdasta psykologiaa. Sinä sanot itsekkyys, minä sanon huono ajoitus. Prinsessa leikkii uhria, huutaa apua. Silti, kaikesta huolimatta, vain seinäruusu saa kunnianosoituksia.

Sinua ei kukaan kumarra.

huomaamattomasta huudoksi

Hiljaisia tunteja, joilta ei koskaan kysytä lupaa
valvotaan, jättäen vain valituspyyntöjä huomiselle
niitä pieniä, säälittäviä suorituksia joista olla ylpeä
vain se on selviytymistä

olisin jo sortunut entisessä valtakunnassa
tyranniassa
niin ne lehdetkin haihtuivat, puut kaatuivat
nyt vuorostaan soinnut korvissani kertovat mitä ajatella
paikaten tulevia vaurioita

hiukan liian ymmärtäväisiä nyökytyksiä
hieman liian läpinäkyvä pelko
kanssani joka hetki
potkien esiin myrkyllisen onnen
jota ripotella auttavien saavutukseksi

kova ikävä, ehkä
tartun siihen, mihin vain pystyn
niin ne kaikki oikeassa maailmassa merkityksettömät sanat
joita jaoimme ovat enemmän haikeutta kuin koskaan
haluan tehdä siitä vielä parempaa, tappaa
vuodet tekevät ihmeitä niille olemattomille tunteille
ne kaunistuvat, kuin myös kasvomme muistoissa
kun jokaisen sanan paino pienenee
kasvaa hymymme
kaikella haikeudella
annetaan sen vaan kasvaa

Armo(r)

Kaikella kunnioituksella 

luotte hymyn kasvoillenne,

rakentaen, rakastaen

sitä kaikkein tärkeintä,

itseänne

Unohdin katsoa ikkunasta sisälle,

kuinka äänensävy muuttuu askeleiksi,

kuinka silmillä leikitään

havupuut eivät kommentoi juurikaan,

edes juuriaan,

kerromme siitä tarinaa, keskenämme

kovin yksin

Annoin hetkeksi itseni teille,

niin kuin sanat lainaksi valheille

yrittäen kaikkeni riisuin myös teidän arvonne,

kaiken

Valkoisiksi jätetyt rivit paperissa eivät täsmää,

yrittämällä et tuota sanoja enkä minä sinua,

täydellisestä ei kaivertamalla saa verta vuodattaa

säilytän sitä valheiden vierellä

Hymynne ei hyydy,

asettaen naulaan sen viimeisen takin,

niin viimeinen aura ajoi pois,

itsestäänkö se kääntyi?

Kuin viimeinen kävely

Haistan jo sen lähestyvän. Sen saartamana on turha enää toivoa lämpöä tai helpompaa hengitystä. En toivokaan, en jaksa tai tahdo. En tahdo mennyttä yhtään enempää kuin tätä hetkeäkään. Tuskin tulevaakaan. Sitä kaikkea se aiheuttaa, tahaton ulkoilma, olematta yhtään niin pyhää kuin siitä kerrotaan.

Haistan pimeyden, loistavat katuvalot, yhdeksännen luokan joulujuhlan, väsymyksen sekä ihmisten arkisen elämän turhan kovan metelin. Tahattomia hengähdyksiä, joilla toivon matkan olevan hieman lyhyempi, henkäysten ollessa yhä merkityksekkäämpiä. Tartun ainoastaan yön pimeyteen, hohtaviin katuvaloihin kuin uudelleensyntymisen toivoon. Pimeydessä mahdollisuus sädehtiä, valaista muutama metri on haaste koko maailmalle. Henkäysten höyrystyessä muodostuu pelastus lämpimästä ilmasta, kaikesta siitä sanattomasta paineesta ihmisten keskellä. Pakotie pimeydessä, kun mikään ei vielä hohda lumoutta.

Silmäillessäni kaikkea, kuin en ennen ulos olisi katsonutkaan, huomaan jo vuodenajan ohittaneen minut. Syksy on tullut jäädäkseen, lopulta itsekin jääden pakkasten alle omaan horrokseensa. Lehdet eivät yritä enää pyörremyrskyn lailla ympäröidä ilmassa, aurinko ei enää jaksa lämmittää enkä minä jaksa olla hymyilemättä. En osaa enää päättää onko syksy hävinnyt pitkän taistelun vai antanut vuoron lämpimästi seuraajalleen.

Petetty pettäjä

Mitä menin sanomaan, kertomaan? Viimeiset tekosyyt on lakaistu maton alle, kun ihmisten aliarviointi alkaa olla historiaa. Freudilainen lipsautus taitaa olla ainoa vihollinen, eikä pelon ja ahdistuksen paikkaa voi ottaa mikään. Ei tarvitse edes halveksia tai tuntea, että pääsee tähän pisteeseen. Ei ole jäljellä kieltävää vastausta tai toivoa, perääntyä ei saa enää koskaan.

Mikä persoona astuu elämääni uudestaan, tutustunko uuteen vai vanhaan? Hallinta horjuu, eikä sitä saa menettää. Tätä ei saa menettää. Jokainen reitti alitajuntaan on lukittu. Mutta missä ovat avaimet? Ovatko ne sunnuntaiyöhön naamioituneita, lauantain tunnepurkauksissa vai keskiviikon hermoromahduksissa piilossa? Kenet muut kohtaavat, mitä reittiä ajatukset sanoiksi muovautuvat? Mitään ei saa paljastaa, jokainen tunnustus on liikaa.

Petän itseni, moraalini ja arvoni. Jotain on tehtävä, tunnettava ja koettava. Mitään ei ole enää jäljellä, ehjänä ja viimeisetkin rippeet on rikottava. Antaa mennä vaan, menetetään ote ja epäterveellinen hallinta. Ei kukaan enää odota, katso tai pelota. Jokainen katse on lukittu ja jokainen henkäys on suunniteltu kannanotto. Asettelua ei horjuteta eikä kukaan astu määrätyltä paikaltaan.

Todisteet palavat tulessa, kaikkien virheiden unohtuessa ja elämän alkaessa uudestaan. Oikeasti on kohdattava peilikuva, noustava ja peiliin katsottava. Sitä tuhoamatta.

Kaikki se, mikä ei kestä

Tuhoan heikkona omaani, antaen kaiken tärkeän lipua sormieni lävitse. Kaikki on niin abstraktia, vaiheessa, mutta niin todellisia iskuja silmille. En pysty tarttumaan kiinni epäkohtiin, en niihin vääryyksiin tai sanoihin, joiden pitäisi tukahtua ajatusten virtaan. Suojamuuria ei saa tuhota, mutta kurin ja itsekriittisyyden todistaessa toisensa vääräksi jää jäljelle vain ja ainoastaan mielen kapina.

Mikään ei pelota enempää kuin kontrollin menettäminen. Siitä on ehdoitta luovuttava, kun sen kerran on menettänyt. Siihen ei voi enää tarttua, sitä ei saa kiinni. Lamaannuttavat flashbackit antavat virheille vain etumatkaa, eikä niitä voi enää käskeä takaisin. Peli on menetetty, kortit on jaettu ja kaikki omaisuus kadotettu. Sanoisin luovuttaneeni, epäonnistujana, mutta en enää taida välittää. Eikä sitä pelkoa itsensä menettämisestä voita mikään.

Tahto on ainoa, joka tuntuu pitävän sydämeni tahdissa. Huonossa sellaisessa. Tahdonvoima, pakonomainen jaksaminen, tuntuu samanasteiselta polttavalta stigmalta kuin ne synnynnäiset häiriöt, virheet, sairaudet, joita en koskaan päässyt pakoon. Ne tarttuvat kiinni kuin suorituspaine, riippuvaiset ihmiset, todistuksen keskiarvo. Silti ote lipeää, vaikka jokin pitää pystyssä. 

              Virheitä, 

                               moraalista heikkoutta, 

                                                                    pelkkiä huonoja valintoja,

                                                                                                                  vaarallisia toiveita.

Vedän itseni alemmas ojaan, syvemmälle sakeen. Mielivaltaiset teot, hetkellinen helpotus ei tunnu palkkiolta, tuskin edes rangaistukselta. En tiedä mitä haen, miksi en pysy kasassa. Haluaisin kysyä, kuka minua ohjailee? Silti syvällä tajunnassani tiedostan, että mikään ei saisi kontrollia minusta niin kuin minä itse — ja mieleni heikkoudet. Pelon olisi pitänyt ottaa valta aikoja sitten, ennen tyhmyyttä ja tyrimistä. Silti olen tässä, tuskaisena ja päivä päivältä yhä enemmän vihaisena. Turhauttaa. Maailma toimii liian hyvin, liian hyvin ilman minua. Tunnun taas loksahtavan väliinputoajan paikalle, ulos kaikesta, kuulumatta minnekään. Enkä edes välitä. Tämä alkaa olla liian vahingollista, vaarallista. Miksi en enää pelasta itseäni turvalliselle mukavuusalueelle? Miksi annan kaiken tuhoutua? En välitä, kaiken mitättömyys tuntuu säälittävältä. Selviän hyvin, yksin. Tiedän seuraukset, mutta onnekseni en osaisi enää mennä rikki. Kaikki on koettu, nähty, mutta joku aina loukkaantuu taistelussa. Tätä ajatusprosessia ei pysäytä mikään, olen päättänyt jotain mitä en voi pysäyttää, se on ainoa asia, minkä enää tunnistan itsessäni.

Minua ei kukaan pysäytä, 
minulla ei leikitä, 
minä en tee virheitä.

Ihmissuhteet rapisevat mitättömiksi roskiksi, silti ympäröiden ja aiheuttaen pelkkää pahaa mieltä. Jotain otetta pitäisi olla, mutta mistään ei saa kiinni. Koko ajan tuntuu, että olen yhä enemmän oman tilanteeni herra, mutta luonteenlujuudesta huolimatta tämä "herra" palvelee vain paskaa tilannetta. Kulissi halkeilee vanhan maalin lailla eikä muutoksia ole heti saatavalilla, paikkaamassa vahinkoa. Tuhoavatko seuraavat askeleet reittini kokonaan? Surkeus tuntuu liian omalta, mutta se ei ole ottamassa omaa mielen valtakuntaansa vastaan — sen sijaan tilalla odottaa liiallinen itsevarmuus, muutoksenhalu, joka raivaa kaiken tutun alleen. 

Täydellinen, vapaa muutos

Aamutuimassa kylmyys ei enää pelota, se ei enää astele vastaan uhkaavana. Se hyväksyy, kättelee huomaamatta ja hymyillen. Hengityksen höyrystyessä ontuva pakotie on muodostunut, vaikka sitä ei enää tarvitse. Täytyy olla jotain turvallista, pitämään kulissin, kuvitteellisen salaperäisyyden kasassa. Alan ymmärtää miksi peilikuva vääristää kauneuskerrointa ja miksi tarvitsen pimeyden ympärilleni. Ei se ole kaunista, mutta en ole koskaan saanut niin paljon voimaa askeliini.

Maailma ei tunnu perääntyvän, vaikka niin valheellisesti osasi positiivisuus minut hetken ympäröidä hullaannuttavalla vetovoimallaan. En osaa enää tunnistaa vieraita kehossani, pääni sisällä. Mikä on minkäkin summa, milloin psyykkisestä hyvinvoinnista tulee matemaattinen yhtälö? Lukitsen kaiken ulos, kun vapautus ympäristöstä on mahdotonta. Viisarit eivät liiku eteenpäin, tungos edessäni estää mielenrauhan, kun nuo kymmenet kasvot tuntuvat leviävän jokaiselle seinän neliömetrille. "Itketkö sä muuten koskaan?"

Teoriani todistavat minut vääräksi kaikessa logiikassaan tai tyydytys on vain jäänyt putoamatta postiluukusta tuhansien mainosten joukossa. Sietokyvyn siirtyessä takavasemmalle olen vieraampi kuin koskaan eikä se enää edes hetkauta. Harhaluuloja, puhetta ulkokuorestani, väärinymmärretyistä ominaisuuksistani. Puhe on vain kaukaista helinää, niin ainakin toivon. En jaksa reagoida, kuunnella, keskittyä. Kaukaisuuteen tuijottaminen on myytti, kirjojen valheellisuutta. Todellisuutta ei pääse pakoon, ei egoistien piirittäessä tai vieraiden valitusten täyttäessä väsyneen sekä hitaan mielen. Kuvottaa. Minua ei pelota yksinäisyys, kylmyys tai ulkopuolisuus. Kaikki on pientä sen pelon sekä ahdistuksen keskellä, mitä maailma on vuosien saatossa näyttänyt omaavansa. Se omistaa minut, kokonaan. Hetkittäin unohdun muistoihin, repien auki parantumattomia haavoja, kyseenalaistaen taas parantumiseni. Väitän saaneeni niin paljon, mutta en enää uskalla väittää. Olen onnellinen, kunhan eilinen ei ole olemassa. 

Muutoksenhalu huutaa yhä kovempaa kaipuutaan pois jo tutuksi tulleesta, tukahduttavasta maailmasta. Turvallisuus on kietoutunut minuun takiaisen lailla ja ajatus uudesta maailmasta, valheelliselta tuntuvilta mahdollisuuksilta herättää ahdistuksen sekä pelon tuttuun tapaan. Kaihdan pelon kosketusta, eikä hylkimisreaktio niin ihmisiä kuin ahdistustakaan kohtaan ole koskaan kasvanut yhtä suureksi. Älkää tarttuko kiinni, en jaksa vastustaa. Tämä on vaarallista, turvallinen pakoilu ei saa kuin tilaa halveksittujen osastolla. Tieto odotuksesta saa vain levottomuutta aikaan, eikä keho jää ilman tätä kirousta. En pysty enää odottamaan. Taas on aika muuttua, kääntää katseita, vaihtaa tuhoon tuomittuja, tuttuja tapoja. Vielä on aikaa eikä syöpyneet mielikuvat tuhoavista muutoksista luo kuin tuon sairaan, kieron hymyn kasvoilleni — tuttuun tapaan.

Se, jonka yli kompuroidaan

Oletko jo valmis unohtamaan?

Kasvoni tuntuvat paljailta, kehon lailla suojaamattomilta, liian heikoilta kosketukseen — ollakseen.

Sekuntien vieriessä eteenpäin, en uskalla koskea aikaa ajatuksenkaan tasolla. Kaikki se tulee takaisin suorina iskuina ja tajuan kaiken, mitä en saisi muistaa. Unettomia tunteja, joista revittiin kaikki se salattu irti. Kuin ristin polttamia kosketuksia, omaksi asti kaivattuja. Sanomme katuvamme, niin valon lailla se tyhjyys, yksinäisyys, kestämättömyys herätti tuntemattomaan tunteeseen. Tiesin sen sattuvan, pettymyksen lailla. Sen, jonka tulen aiheuttamaan, sen mitä en osaa antaa. En halua uskoa, en halua muistaa tai unohtaa. Pelkään kävellä, sillä edes juokseminen ei vie minua pois sen tunteen luota. 

Kaiken sen myötä painuin kasaan, paineen luomassa sulkeutuneessa maailmassa. Puristuksissa, satuttamatta ketään, käsissä, joiden otteessa sinun ei koskaan kuulunut olla. Hairahduin, mutten rikkonut. Sanojen ääressä oloni ei ollut koskaan niin ontto, mutta kaiken sen vuoksi olin valmis huijaamaan ketä vaan. Keino pitää se totena, pitää kiinni ahdistavuuden ja kauneuden hetkestä oli itse vääryys. Näin ei tapahdu, tämä ei ole totta.

Sen kaiken jälkeen mikään ei ole mahdollista. Kenenkään sanat eivät enää koske, niin kuin omani kaikuvat yhä korvissani. Muistatko vielä. Uskotko yhä? 

Olen voimaton, toivoton. Ääneni vaikeroi käheänä, kun näkymättömän kipu säteilee kehossani. Se et ole sinä, sillä kaikessa petoksessa, huijauksessa annoit enemmän mitä tiesin tarvitsevani. Vaikeudessa riutuessasi et pelännyt kertoa, vaikka tiesit varmasti. Niin kuin kaikki se, mitä te todistitte, mikä ei ollut pysyvää, en pysty sitä samaa tekemään. Hetkellisesti, tuskaisena vain voin varjon lailla liimautua ihoon kiinni. Pimeyden luoman turvan lailla olen kuitenkin jo tiessäni, toivoen vaikeuteni tarttuneen viruksen lailla. Ei sitä kuiskita haluavansa, keskeneräistä, menetettyä.

Näin ei saisi käydä. En saisi olla teidän sortumanne, hautausmaanne. Ymmärrätkö sen menetetyn, menettämättömän viattomuuden? Sen vältetyn, sulkeutuneen elämän? Putoat uhrien lailla siihen, mitä minä aiheutan. Se ei ole kaunista, niin kuin ei kauneutta vuotavat sanasikaan. Loimme vain tuskaa, lisää vaikeutta, tulehtuneita avohaavoja.

Niin lähelle oikeaa jäävät ääriviivat lakanoihin, sanat hiuksiin kiinni, pakotettuina vain luokituksena kiellettyyn. Todistan, unohdan, tulen kaipaamaan. Heikkona, häpeässä toivon, että pystyisin samaan. Yhä uudestaan. Se olisi vain valhetta, vaikka hetkenä en koskaan antaisi kenenkään sitä sortaa.

Rakkaani, viholliseni, elämä

Tuuli puhaltaa kaiken ennakkoluulon pois kasvoilta, antaen askelten luoda rytmin ajatusvirtaan. Ilmeiden ollessa kannanotto, suovaava tiilimuuri, et enää katso ihmisiä vaan mahdollisuuksia. Silti kukaan ei nää, kukaan ei koske, kukaan ei tule luokse. Mikään mahdottomuus ei ole kuin sinä, mikään mahdollisuus ei ole kuin sinä. Mitä näen ei ole sinä, vaan koko elämä. Jollekin.

Ottaisin kiinni, tarttuisin.
Riuhtoisin rikki, halkaisisin.

Uhrin roolissa, kovettuessa kauemmaksi kaikesta, minä olen.
Sitä, mitä, tätä.

Hetkittäin,
                  tarpeen tullen,
                                         tukehtuen elän.

(Vaihto)ehdoton

Keltaiset valot suorastaan hohtavat tyhjyyttä, sanomatta sanaakaan siitä totuudesta joka vain kelluu ilmassa. Tänään on kestettävä, rakennettava haarniska, puettava maski ja jaksettava. Se siitä, salainen nautinto laantuu kun lattialta on noustava. On pystyttävä, kun alusta viedään alta ja ruoka nenän edestä.

Tunnen oloni tyhmemmäksi, kun heikkouttasi naamioit menneet aivojesi syövereihin. Ei niitä kukaan tule kaatopaikalta hakemaan, rikottuja muistoja tai katkeria sanoja. Mutta sinä olet sairas, sinua on ymmärrettävä.

Oliko ensimmäinen isku nimissä vai ilmeissä? Paikkani oli ylimääräinen ja siihen olisi sopinut kenen vain muun painaumat. En pystynyt, kyennyt pitämään mitään ulkopuolista vaatimusta kasassa, sillä niin sortuivat odotuksien mukana myös sanat, joita ei lausuttu ääneen. Katseeni kiersi kehää aina samojen suhdekiemuroiden, kysyvien katseiden ja paikkansa ansainneiden olemusten kautta käsiini, kynsieni painaumiin. Häpeän kiemurrellessa nikamiani pitkin peitottu ajatusmalli pakotti pakenemaan. Kuulin kysymyksen, toistin toisen enkä katsonut taakseni.

Matka, jonka merkitys on kyseenalaisempi kuin koskaan.

Tuska on ansaittava, askeleet on astuttava ja sorruttava. Kuka tulkitsee psykologisia oireita, kuka hukuttautuu tuomiotta? Ei, ei tätä. Ei, ei noin. Ei, ei älä. Pyhä kolminaisuustorjunta. Puolustuskeinojen murtaessa jokaisen järjen seinämän saapuu yksin itsesääli, kyseenalaistaen kaikki ne piirteet, joiden varassa ulkomaailma minua pitelee.

Kohdatessa entisen elämän ei itketä, ei mitään menetä. Mielessä ei pitele paikallaan elämä vaan haarniskalla, maskeilla suojattu huutava kaatopaikka. Hukun teihin, meihin, heihin. Pidin kiinni kaikesta, mikä suojaa. Ajatuksien kadotessa mielten heikkouksien kitkemiseen unohdin itseni. Se piti lukita kauas pois kivun mukana laukkuun, kipulääkkeiden, vaihtovaatteiden ja identiteetistä kiinnipitävien sälän sekaan. Kaivoin helpotusta jo kuulluista kommenteista, vasta nyt tajutessa kaikkien muiden vääryyden olevan kaikki se oikea. Se kamalin kaikista saa uskoa.

Kuka olen, sitä he saavat arvailla, tuskin turhaan. Pysythän pinnalla, sillä unohdettua ei pelasteta.

Kaikki se kipeä hiipii maailmaani, vaatien tunti tunnilta enemmän. Silti kaikki tuntuu paremmalta, kuin rakentaen kaiken raunioiden päälle, tanssien jo valmiilla haudalla. Mutta pidin kiinni, ryömien moraalien varassa helvetillisen herkkyyden saattelemana. Ei ehkä edes oma maailma, kaikkien pelätessä haarniskan alta paljastuvaa. Oletan, suojaudun. Tämä on rajua, karua itserakkautta.

Mennyttä

Se on vihdoin ohi, lienee ensimmäinen ajatus aivojen kolkutellessa tähän maailmaan ikuisesta unesta. Sunnuntai, niin kirottu päivä, joka tuntuu vain olemattomuudelta, tyhjyydeltä joka pitäisi täyttää. Oliko se perjantai, kun haapuilin ikkuinoiden edessä, etsien taas jotain varastamaan maailmani pois mielestäni? Aamu on niin erilainen. Mikään ei näytä huonommalta, mutta tuskin paremmaltakaan. Tunnen sen tuskan kaikkien maailman krapulaisten naureskella vessan lattioilla, morkkiksesta kärsivien itkiessä puhelimiin. Minä vain tuijotan ulos, mutta edes maailma ei tarjoa kuin lautasellisen tyhjyyttä eteeni. Näen vain vilauksia elämistä, jotka olisin voinut tavallani varastaa. Ei kasvoja, identiteettiä, ilmeitä tai kriisejä. En saanut pelikortteja, en mahtunut pelipöytään. Pitäkää elämänne, rakkautenne, villit yönne ja sydämenlyöntinne. 

                                                         Niin se jokin vei kaiken mukanaan, 
                                                                                   kun ajovalot kaarsivat pihasta pois.

En tiedä, mitä odottaa. Kaikkien kynien muste on lopussa, painaumina sivuilla eikä kukaan enää jaksa kirjoittaa. Siispä puhutaan, avaudutaan ja huudetaan. Kukaan ei kuule kuitenkaan, eikä peilikuvissa näy vastustusta. Kehä on kierretty jälleen ja aina valmistautuminen pitää jostain aloittaa. Tällä kertaa vapisevin jaloin ja vetisin silmin. Uskooko tätä edes kukaan? Voisin olla torimyyjä tarjoamassa uusinta ja halvinta painosta tuntemattoman elämänkerrasta ja tuntuu, ettei sen laatua uskota. En ole tarpeeksi sairas, terve tai lahjakas. Minulta puuttuu kaikki, muttei mitään. Katsonko silmiin sairaslomaa, osastoaikaa vai nopeinta pakotietä maantasolle? Salaa kirjaimellisyys valuu seiniä pitkin pakoon alamaailmaan. En kai sitten huudakaan, sano sanaakaan.

                                                           Perusteet horjuu rankemmin kuin koskaan.

Pian olematon

Toiveissani kaikki meni toisin. Tihkusade olisi yltynyt pisaroiksi, jotka huuhtoisivat kaikki paitsi koululaiset pois jalkakäytäviltä. Vastaan sattuisi jo elämässään onnistuneiden sijaan taas uusia kasvoja, jotka ovat niin vakiinnuttaneet silmänsä siihen, mitä heidän edessään on. 

Mieleni saattoi valehdella kaikesta. En uskonut silmiini, mutta en mieleenikään. Kuka minulle siis valehteli? Jopa epävarmuus iski salaman lailla, pilkkoen jokaisen hiljaisen kolkan mielessäni. Tänään sille ei ollut tilaa, valtaa yrittäessäni opettaa maailmaa. Kysyisin miksi, jos en tietäisi kysyväni turhaan. Siksi siis kerroitte, etten ollutkaan enää.

Sain jo mahdottoman sinun sijaasi. Teidän sijastanne. Sain merkityksettömät katseet, jotka eivät enää vaihda väriään mielessäni. Sitä katsetta, faktoja ja järkeä ei vaihdeta kaupan kassalla enää vapaaseen, etsivään. Olet myyty, mutta silti vain annettu pois, ajatuksien hukkuessa elämään. 

Kaiken sen ei minkään vuoksi jalanjälkeni ikuistettiin, vaikka se ei kuulu tänne ollenkaan.

Koitos

Eivätköhän nekin silmät nää, joilla ei ole oikeutta katsoa, vilkaista. Eiköhän jokainen osaa lukea niin avointa kirjaa, jota jokaisen huulet lukevat ääneen. Silti mikään ei ole selvää. Kukaan ei kerro tilannetta, kukaan ei sanele lopputulosta. Pitääkö sitä odottaa? Tuomiota, kohtaloa?

En enää tiedä, mikä perjantain virka on. Olen pudottanut sen päivän parvekkeelta alas, polttanut sen viimeisetkin rippeet etten varmasti enää törmäisi sen olemassaoloon. Se siis helpottuu, kohtaaminen. Ehkä jokin kuitenkin herätti kaiken sen, mitä unohdin pakoilla. Puheluita, viestejä, ryhmäkeskusteluja. Osa naamioituu ystävällisiksi eleiksi, niin kuin ei ymmärrettäisi parasta. 

Henkilökohtaisia hyökkäyksiä, kutsuja, mitkä tuottavat painajaisia. Vain yksi pelastava lanka, puhelu rakkaimmalta. En tiedä miten pystyin vastaamaan, kyynelien seasta keräsin kaikki voimani. Kai tiedät, että välitän? En pystynyt sanomaan mitään tärkeää, vaan heliseviä sanoja, joiden avulla puhuin sinulle koko ikäni. Unohdin kiittää, että olet olemassa. Yritin, kaikkeni. En ole muuta tehnytkään. Lupaan olla olemassa, kunhan sinäkin olet. Teemme tämän yksin, mutta yhdessä. Jos ei mikään meitä enää yhdistä, niin sentään kipu, veri ja helvetti. Voisimpa vielä sanoa eläväni varjossasi, sillä siihen sortuisin kovin mielelläni, veljeni.

On minussa vielä paljon inhimmillistä. Sanoisin, että muiden mielestä olen vielä elossa. Jokaisen viestin jälkeen toivoisin, että en olisi. Taas kuulen sen, kuinka ihminen murtuu. Näen kaiken sen, mitä en kestä enää. Minulla ei saa olla paha olla, minulla ei saa olla vaikeaa. Vai saako? En osaa enää halveksia, sääliä tai tuntea sinua kohtaan. En osaa pelätä, rakastaa. Ehkä vain vihata. Kuule, nielisin kaiken sen, jos pystyisin. Olisin täydellinen, itsenikin vuoksi. En pysty, kykene. Et sinäkään, et koskaan. Hukkuisin kaikkiin lääkkeisiin, myrkkyihin, alkoholiin niin kuin te kaikkine syytöksinenne. Vielä taistelen teitä, moraalejani ja mieltäni vastaan. Asettukaa sotajoukkoihin, katsotaan milloin kaadun. En tule olemaan se, joka jaksaa jatkaa elämää. Enköhän minä ole se, joka luovuttaa. Ei se edes haittaa, sillä ei ole mitään taistelutahtoa. Eiköhän tässä sokeatkin nää, mitä helvetti teettää. Se on korkea aika hyväksyä.

Jokainen ymmärtämätön ystävä yrittää selvittää paikkaansa, muodollisuuden vuoksi kutsua mukaansa. Vasta nyt tajuan, mitä minä, parhain ystävänne ei ennen tajunnut. Eiköhän ole aika sanoa, että hävisin kaiken. Tein niin paljon virheitä sokeudessani, minuudessani. Brutaali lopetus kaikelle, isku kasvoille. Siispä, onnea.

Voisitteko siis vielä kerran puukottaa? Tällä kertaa tehkää se niin, ettette tajua mitään. Ette kuule, nää tai ymmärrä. Niin kuin ette ikinä. Tuokaa se kaikki kipu mukananne, kaatakaa ja katsokaa. Loppujenlopuksi olette vain armahtajia, pelastajia muiden silmissä. Eivätköhän kaikki nää, miten arvoton olenkaan.

Sitten on aika nousta, olla tuntematon ja unohtaa. Siihen ei pysty kukaan.

Kaksi kertaa rakastin

Ehkä olinkin oikeassa. Jokainen epähalukas kehonosani näytteli parhaimman roolin, sen eksyneen, ja johdatti minut siihen valokeilaan mitä olen niin monta vuotta jo vältellyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuiskin itselleni, vihaten jokaista hätääntynyttä katsetta numeroiden ja pöytien määrän tuplaantuessa mielessäni. Ylpeyden tukehduttamana, nöyryyden ja epätoivon saartamana jokin oli ehkä armahtanutkin minulle huomaamattomuutta. Kellon luoden ironisen säännöllisyyden, jota kukaan ei meistä edes osannut noudattaa, oli sallittua ja kaunista hajota palasiksi, sulkea oma toivottomuus käsiensä varaan ja antaa maailman tuijottaa.

Vuorotellen vaivun luota poistyöntävään, valheellisen varmaan sekä naurettavan haavoittuvaiseen mielentilaan. Entten tentten kadulla katson silmiin, katoan betoniseinien harmauteen tai kuljen kuin tietäisin minne olen matkalla. Hetken voin uskoa mitä vain, mutta tieto mitä muutaman askeleen päässä lopulta on on taistelu itsessään. Olen tuhonnut sen viehättävyyden, oman rauhan hartauden. Kukaan ei tule noutamaan, kukaan ei katso kysyvin silmin eikä kukaan vedä sivukaduille mukaan maailmaan. En ole löytänyt linkittävää tekijää, sitä oikeaa. Tarkoituksesta ei saa puhua, siispä ollaan vaan hiljaa.

Vaivuin, upposin. Jokin vain pudotti tuhansia kiloja sisäelimiini, pakottaen minut putoamaan. Kiitollisuus ja tuska käyvät värikästä riitaa keskenään ja minä, väliinputoajana hengitän vielä punaisin, kuivin silmin. Sitten tulit. Ilman syytä, ilman tarkoitusta tai sanoja. Olit vaan, flanellipaidassasi, luoden maailmaa ympärilläni. Et tarvinnut hyväksyntääni, sillä olin jo matkassasi, tiukassa otteessasi, jolla todistit maailman kuuluvan sinulle kokonaan. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa, sillä jokin hymyssäsi, tavassasi kulkea sai minut toivomaan sen hetken kestävän, luoden ikuisen matkan. Ei se sattunut, vaikka otteesi lipesi, vaikka en enää kulkenut rinnallasi. Teit sen kaiken niin taitavasti, jätit minut heitteille, mutta olethan oma luomukseni.

Kaatakaa se vahvinkin minä

Kuka minua kiduttaa? Kuka aina vetää koukulla niskasta, kuivattaa silmät oven ulkopuolella ja laittaa juoksemaan? Mitään en ehdi kyseenalaistaa, kun viimeiset minuutit vietän keinotekoista henkireikää musiikista luoden. Niin kaikki katseet saavuttavat minut, kertaheitolla aamusumussa, vaikeassa säässä jota erottaa vanhat ihmiset teepaidoillaan, minä urhollisesti nahkatakissa.

Toivoisin, että kaikki persoonat näkyisivät, sillä tämä on kovin hankalaa. Jälkeenpäin on helppo näyttää hapanta naamaa, kun jokin sai minut taas nauramaan, valloittamaan puoli valtakuntaa. Sietämättömyyttä piti etsimällä etsiä, kun virheellisen koodin luodessani tajusin kaiken sen mahdottomuuden. Järkeilyni on tappavaa, en saa tarttua mihinkään tätä oloa helpottamaan. Mikään ei ole vaihtoehto, sillä muutkin sen näkevät - olen liian mitä vain saadakseni helpotusta.

Tulitte siis vielä viemään viimeisenkin toivoni pakottavuuden tunteen kantavuudesta. Tulitte riisumaan sotamiehen aseista, valloittamaan aseettoman linnakkeen. En koskaan ole katsonut niin turhaa maailmaa silmiin, keskustellut niin ymmärtämättömän kanssa. Ette ymmärrä, että näe, ette kuule tai koe. Se on kaikki teille kuin suuri haaste, haavoittaa haavoittunutta, lyödä lyötyä. Pelastuksena toimii peilikuva, kun kovat sanat hakkaavat ovea, soittavat jokaisen seinän kaatumispisteeseen. Olen tässä, hengitän, siedän.

Kiitollisuus jossain kolkassa kehoani herää. Mitä pyydän, anon, huomenna, sitä en tiedä. Kosto on suloinen, mutta niin on tuo, kamala, kirpeä hymy peilissäkin.

Murtuma

Aurinko ahdistaa, kodinkoneet huutaa ja askeleet ja sanat rapussa kuiskii valtaa. Ne tulee lähemmäs, eikä saa enää hengittää.

Näin sinut, vihdoin. Savun keskellä, varautumatta. Ajatukset olivat ajautuneet aina tuhansista vaihtoehdoista kaikkein epätoivoisimpaan. Ehkä olit vain jonkun kesäromanssi, kaukainen sukulainen. Kerran täyttänyt ilmaa, samalla tuhoamassa keuhkojesi tilaa. Vain vilkaisu, ja olit siinä taas. Lasin takana, kaikessa hiljaisuudessa. Katse kohdistuneena samassa kulmassa, sama tumma paita päällä. En tiedä kuka olet, mutta aina tuijotan, avaan parvekkeen ovea ja haluan sinun olevan kaikki se, mitä tarvitsen. Silti lähdet, katoat ja kesä vei sinut kai mukanaan. Palaathan.

Olin niin auki, että pieni sana vei minut toiseen aikaan, toiseen paikkaan. Hetkessä katseeni ei tarkentunut ja olin kadottamassa rooliani. Sen jälkeen mikään ei ollut samaa. Kävin sotaa, ikuisuudelta tuntuvaa antautumista jotain näkymätöntä vastaan. Minut valtasi hyökyaalto, joka potki ja kuristi jokaisen hengenvedon mukaansa. Onko se kaikki sattumaa, ettei kukaan tänään olekaan? Puhelin soi, mutta en pysty vastaamaan. Äänen murtuessa, apuhuutojen hukkuessa hysteeriseen nauruun kipu kuivattaa. Minä vihasin kaikkea, mutta murruin pahemmin kuin koskaan. Älkää vain tulko kertomaan; jumalauta kadotkaa.

En malta odottaa, kuinka pääsen kertomaan. Palkallisena minua kuunnellaan, huijataan uskomaan. Minut hypnotisoidaan, ja minä unohdan kaiken sen tunniksi. En osaa huutaa, mutta tuskin tarvitseekaan, sillä kaikkein pahinta on odottaa. Auta, en enää osaa.

Vuoronumero 000

En osaa sanoa, kumpi kertoo valheet paremmin, minä vai maailma. Enkä erota, kumpi opettaa kumpaa. Kulkee missä tahansa, kultaisella keskitiellä tai ohuella nuoralla, aina on joku tuuppimassa ojaan ja sieltä allikkoon. Jos kohtaat siis tielläsi kauniita sanoja, ymmärrystä tai uskoa, en osaa neuvoa kannattaako kävellä pois vai uskoa. Hämmentyneenä olet uhri, mutta hyökkääjä vain verenhimoinen peto.

✘ ✘ ✘

Kolmas persoona kolkuttelee jo kotiovella, enkä tiedä kenet piilotan sängyn alle ja kuka ottaa kritiikin vastaan. Tätä ei olla odotettu. Siirtymisprosessista toiseen, katse ikkunasta ulos ja paha olo pakettiin. Kukaan ei sano sanaakaan, en riitele enkä väitä vastaan. Kerta kerran jälkeen sykli suoritetaan ja siitä vaietaan. Silti kerroin liikaa, puhuin liian kovaa ja toivoin turhaan. Kymmenen prosenttia energiaa, nyt ei järki vastaa. Kierointuneinta on peilin heijastuma, sotanaamion riisumisen merkitsettömyys ja kaikkien sekuntien menetys. Vannon että se ei satu, kerron kuinka tiedän suunnan. Joka kerta kun jalkani kuljettavat sumun läpi, samojen kasvojen ohi, samoja teitä kohti samoja rakennuksia ilman uusia kokemuksia, selviytymisvaisto huutaa valtaa. Merkityksetön kauneus, kiusaantuneisuus ja itserakkaus. Murtunut mieli on vain yksi aluevaltaus.

En

hyödytä

ketään,

ikinä.

Kauneus, miten naiivia. Syvällisyys, miten kaupallista. Silti leikin, kuin en tietäisikään paremmin. Hukkuen siihen epätoivoon, omaan syvään mereen tukehtuen. 

Tätä ei sokeakaan halua.

Saavuttamaton

Ei kannata tarjota auttavaa kättä, sillä siihen tarttuu vain viimeiseen toivoon nojaava. Se vaihtoehdoton, se epätoivossa kaatuva. Usko, ettet enää halua tietää.

Olen matkalla eteenpäin, niin kovaa ettei kynä pysy kädessäni tai lauseet mielessäni. Pohjalliset valuvat taaksepäin, kun nojaan jo epäimartelevassa kulmassa kohti tulevaa. En ehdi enää ajatella itseäni mihinkään vapauden tilaan, mihinkään terapeuttiseen nirvanaan. Kukaan ei pysy kannoillani, mutta ei kukaan edes yritä. Kuka teitä pyysi vanaveteen kuolemaan? Tänään nuo kaikki mitättömät katseet ovat astetta ärsyttävämmät, mutta seipäitä ei lennä mistään. Kenties katseita keräsi valheellinen turkki, kenties ne kertomani seitsemän salaisuutta egostaan uloskasvaneelle. Ehkä jo sulaudun, ehkä tämä on se rohkeusaste, jonka virrassa ihmiset luulevat minun aina kulkevan.

Sanani ovat teroittuneet, mutta verta ei valu kenenkään rinnasta. En osu, en edes yritä. Ääneni värisee, sanani eivät tule ulos. Kukaan ei huomaa, en siis minäkään. Ei maailmani ole harmaa, en ole menettänyt värejä elämästäni. Kaikki tuntuu välttämättömyydeltä, niin kuin hymy kasvoillani. Se ei ole tottumus vaan harhautus. Niin kuin se mitätön puhe kuulumisista. Etsin pakotietä, katseeni harhailee kellon tappavan hitaista viisareista aina jokaisen kasvoille, etsien kuningasta valtakuntaan, pelastusta omaan maailmaan. Kaiken sen keskellä, kaikkien meidän kasvoillamme on niin paljon samaa, vain harhautusta luomassa. Silti en kykene katsomaan silmiinne, sillä ne ovat niin kirkkaat, niin täynnä kliseistä elämää. Sanannekaan, ne turhuudet, joita luettelette eivät saa minussa aikaan mitään. Ei inhoa, ei sääliä, ei mitään. Tämän kaiken luovuttaminen, kaiken poissulkeminen on ehkä sittenkin mahdollisuus.

Merkityksettömyys saa väärän kuvan, sillä juuri se tekee kaiken vapauden. Tarpeiden seinät kaatuvat ulospäin, vaikka en koe valaistusta tai mitään niin kaunista. Kaikki täällä on vain niin turhaa.

Entinen moralisoija

Tänään en jaksanutkaan poimia palasia lattialta, papereita tulvimasta pöydän reunalta. Kutsumattomia vieraita ei päästetä sisään, eikä ääntäkään pääse ulos ikkunoista tai oviaukoista. Minä pysyn tässä, kuluttamassani mielentilassa. Milloin kuivun kasaan?

En ehkä jaksa uskoa, sillä kyynisyys on jo minussa. Se on kaunista, kuluttavaa ja ei koskaan kaoottista. Miksei sitä rakasteta, miksei sitä rukoilla? Kohtalon kortit olivat pöydällä, kertomassa väärin tulkittuja tapahtumia ja tulevaisuuden tuomia toivonrippeitä, kenties vaikeuksia. En koskaan saa kuolemaa, tai hirtettyä, miksei tämäkään mene niin kuin elokuvissa? Niiden sijasta suoraan edessäni virnuilee aurinko ja kymmenkunta miekkoja. Minua on siis joskus pelastamassa ritari, muutama prinssi ja kuningas. Isäkompleksi ja muutama muu matkassa, rahahuolia ja suunta hukassa. Oikeasti minua naurattaa, mutta minä vain itken.

En tiedä, miksi kaikki peilit ovat suunnattuina minuun. Hakeudun niiden eteen, mutta mieleni ei kykene todistamaan silmilleni mitään uutta. Olen, yhä ehjä, nuutunut, väsynyt ja yhtä minä kuin ennenkin. Tuijotan tuntikausia kuvajaista, joka ei anna palautetta, se ei huuda tai karju, kerro loukkauksia tai kumarra, se ei naura tai naurata. Sillä ei ole mieltä, sillä minua ei huiputeta. Näen kaiken, mutta kasvatan vain narsistia. Odotan syömishäiriötä, vääristyneisyyttä ja seitsemän vuoden epäonnea. Kukaan muu ei katso, joten silmäni eivät luovuta tätä taistoa. Ehkä huomaan ensimmäisen juonteen kasvoillani, ehkä osaan jo katsoa tarkemmin kuin kukaan koskaan.

Odotan

Toisinaan edes ruumiinosani eivät osaa käsitellä minua varoen. Ne riuhtovat, huitovat ja aiheuttavat haavoja, mustelmia, jopa arpia. Niin se kai on aina ollut, käteni, kynteni ovat löytäneet tien nahkani alle, enkä ole koskaan osannut estää sitä.

Keuhkoni eivät toimi kunnolla. En ole koskaan osannut hengittää, mutta kukaan ei ole suostunut kutsumaan minua vialliseksi. Itkeminen on naurua, kaikki on ulos tulevaa höyryä, savua, josta en edes välitä.

Kukaan ei sitä nää, ei varmaan minuakaan.

Kaikki minussa on jo kertaalleen paiskottu, ruhjottu kasaan, mutta ei minun niin pitäisi sanoa. Samalla tavalla kun kiskon hiuksiani, naksautan sormiani ja raavin ihoani, revin kaikkea. Ehkä siksi en säily toisten hyvän päivän ajatuksissa, saa suloisia tekstiviestejä, ehkä siksi olen tässä nyt. Sairaus ei minua kyseenalaista, miksi siis kävelisin pois sen luota? Eikö se satukin myöntää, kuinka ei jaksa? Kertoa, kuinka ei kykene auttamaan? Se on voimaton tunne, mutta ette te häpeäisi. Te olette se, joka luovuttaa itsensä anteeksiannolle.

Tarinani ei tee minusta mysteeriä, eikä kokemattomuus sinusta sivuhenkilöä. Saan katkeroitua, murtua ja kuolla. Silti en halua, koska luulen pystyväni kaikkeen. Turhaan taistelen, hengitän ja vierailen sairaalassa. Kaikki me tiedämme mihin tämä päättyy, kuinka mieleni reagoi tragediaan, epäonnistuneisiin yrityksiin elvyyttää kuollutta. Kävelen kaunista linjaa kohti luovuttamista, äkkinäistä pudotusta. En malta odottaa, kuinka saan murtaa itseni odotuksen päättyessä. Kuinka napsahdan kahtia, kuinka siististä viillosta tuleekin suuri purkauma, kuinka itkeminen ei enää naurata. Odotan, kun maailman saa elollistaa viimeisessä runossa, kuinka satujen saastuttama maailmankuva tuo kyyneliä muidenkin silmiin. Minä odotan, kun rakkautta saa vain osa minua, sairaus, kaiken kaatuessa.

Enää minua ei pelasteta, katsota silmiin ja kerrota satuja. Kukaan ei vahingossakaan poimi minua kadulta, sillä en ole tarpeeksi eksynyt ja hukassa. Tai ehkä minua ei enää auteta, saan vaan harhailla lohduttomana. Vaikka tähdet ovat turvallisesti taivaalla, ei kaunis maailma epätoivoa hukuta.

Kauneus ei auta, kukaan ei ketään pelasta. Toivomme salaa palkinto-asetelmaa, mutta emme ole palkintoja, sillä kukaan ei meitä halua.

Katsokaa, kumartakaa, minä  p
                                              u
                                                  t
                                                    o
                                                       a
                                                          n.

typ o

Pamauksia, liekö luoteja

valkopaitaisia, nuoko nuoria

hys

hiljenen ja mietin, milloin olen oppinut noudattamaan hiljaisuutta

ehkä odotin elämää, tai kuolemaa ambulanssin saattelemana

kuulen naurua, ehkä huutoa

se ei tuo minulle muuta kuin lisää ikävuosia

sateen jäljiltä ei ole enää mitään

silti se tuo mukanaan enemmän 

kuin se on ikinä 

                               vienyt

Kertomaton

Kun luopuu materiasta, silloin puhutaan sielun vapautumisesta, mielen puhtaudesta. Olenkin siis saastainen, mutta senhän me jo tiesimme. Rahan kuluttamista voisi verrata kontrollintunteen laittamista juustoraastimeen, mutta se olisi vähättelyä. Silti haaveilen, ihailen ja tärisen innosta, kun avaan uusia lehtiä ja välilehtiä kuluttajamaailmaan. Uutta ja puhdasta, käyttämätöntä ja sielutonta. Hukkuisin siihen uutuuden tunteeseen, ikään kuin ulkopuolinen puhtaus voisi ympäröityään vallata minut.

En liiku, mutta vannon että mieleni tulkitsee kaiken piruettien tekemiseksi. Kai minua voisi erehtyä nousuhumalaiseksi, tai vaan vinksahtaneeksi. Istun, kerään käsiini kolikoita, joiden kohtaloksi koituu peltinen purkki. Yritän taas poimia lattialta uutta minua, löytää keinoja yhdistää keho ja ruumis. En koskaan pysy tässä, niin jumissa kuin kaikki muut yhtä vialliset. En tahdo nähdä sitä mitä muut näkevät, saan kai minäkin pakoilla todellisuutta? En ole kosketuksissa sen kanssa, sitä ei edes ole. Olen läsnä vain huomisessa, yössä, aamussa, missä vain edellä. Olisin laki, jos se ei saavuttaisi lakikirjaa. Ehkä sointu, joka ei koskaan pääsisi kitaran kielille. Ehkä minäkin olen ajatuksen tasolla, mutten koskaan todellisuudessa. Kuka? Parempi minä? Jos ei kuitenkaan. 

Kuumepala

Ei auta, koomassa ei muuta kuin maata ja taistella silmäluomien painaessa. Silloin ei paeta, vaan kohdataan säälitämön, oi niin julma sähköverkko. Levottomuus valtaa mielen, viha palaa polttaviin silmiini. Paineet ovat jossain kaukana, minä ulkona terapeutin roolista, kun sitä itse eniten kaipaisin. Terapiaa, kallonkutistusta. Ehkä nyt on parasta työntää kieli ulos, oksentaa lääkkeet ja leikkiä, että maailma on minun.

Naapurintyttö, lävistetty rautanaama, lyhythameinen huora. Keksisin viisisataa persoonaa, mutta kukaan ei pysyisi mukana. Antakaa minun hengittää, en osaa olla kuin te. Osaan selvitä, osaan elää, mutta sitähän ei sokeille todisteta parissakymmenessä vuodessa. Sitä faktaa kierrellään, kääritään ruumis uskomuksiin ja valtakunnan valheisiin. "Isin tyttö" vai "Äitiinsä tullut"? Mieleni ei pysy persoonassa, traumat eivät pysy hallinnassa. Ehkä sairaus näkyy, kun pääsette itsenne yli. En halua olla tarinan klisee, tämän helvetin ei kuulu jäähtyä. Kokeilkaa, onnistukaa ja ennen kaikkea katsokaa, kuinka hengityskone lopettaa toimintansa ja ihmeparantuminen tapahtuu, kun peräännytte.

Anti-narsissi

Jokin puhuttelee minua, pyytäen lupaa irtautumaan. Mitään näin henkilökohtaista, yksilöllistä en siedä. Olen huono pidättämään hengitystäni, pitämään katseeni tuntemissanikin silmissä. Maailma liikkuu ja katseeni on takertunut liikkeeseen, oppinut jahtaamaan mahdollisuuksia. Järjen tasolla en selittäisi tätä kenellekään, en edes kuiskaisi sitä korvaasi. Jos maanisuus onkin haaveilua, ja depressiivisyys järkeä? Vastakkainasettelu; sota. Ei tämä ole etulinja, tämä on turva. Enkä olisi minä, jos en haluaisi uhrautua.

Tekoni vuotavat puhdasta epätoivoa. Häpeä saa askeleeni melkein kiinni, enkä niitä pääse pakoon ennen kuin juoksen unimaailmassani. Puhdasta järkeä olen saanut kaivaa roskiksista, pölyisistä nurkista ja kierrätettynä kirpputoreilta. Katsoessani tänään lasin läpi suoraan jonkun silmiin, en oikeastaan tajunnut mitään uutta. Maailma ei vaikuttanutkaan pinnalliselta, vaan olin osa sitä. Teki mieli oksentaa ajatellessani, että hymyilin. Uskoisitko? Käyttäydyin kuin myyntipuhettaan pitävä huora. Hetkittäin toivoin käytökseni tekevän minusta sellaisen. En kuitenkaan jaksa yrittää verrata meitä, sinua ja minua. En tiedä itkisinkö, koska olen käyttäytynyt niin ilmiselvästi vai koska sinun ei enää tarvitse?

Valun muottiin, vanhoihin tapoihini. Jokaisena kynttilänä, stearinina matkani jämähtää. Sanoessani näin, ruoskiessani tekojani ajatuksissani tiedostan, kuinka huomenna minulla on kaikki syyt vihata itseäni, mutta sorrun rakastamaan tekojani. 

Olen toissijainen, viimeisenä listalla. Vain, koska päätin omistaa itseni, ehkä pelastaakseni palan maailmaa tuhoilta. En usko tekopyhyyteen, en omahyvyyteen. Vuosien jälkeen, en ole saanut itsestäni tarpeekseni. Ette ymmärtäisi, ette pystyisi tai kykenisi siihen. Olette maailmassa toistenne vuoksi, eikä olemassaoloni ole riittävä sitä myötäilemään. Silti olen se, joka saa kaiken kunnioituksenne, kaikkein paras ystävänne. 

Milloin kuulen sen taianomaisen lauseen: "sä olet muuttunut"?

Unfaithfully yours

Ovet ovat kiinni, lukot jälleen kerran suojaamassa mielenrauhaani. Joskus katsoin taivaalle, puhuin jollekin voimalle. Tänään katsoin maahan ja unohdin olemassaoloni. Hengitän, ja keuhkoni täyttyy savusta. Kävelen, ja jalkojeni alla on enää polttavaa hiiltä. Tuntuu, että olisin yksi niistä, jotka ovat täällä vain valittaakseen. Täyttämässä tilaa, luomassa kuvaa miten elämän ei kuuluisi toimia. Niin voimakkaasti kehoni käy kimppuuni, vääntäen teräesineitä kehossani, saaden minut uskomaan hulluuteeni yhä hartaammin.

En sano enää mitään.

En näe eteeni, vaikka sumu on hälvennyt ja ilma kirkkaampi kuin koskaan. Maailma ilakoi, mutta sen riemu ei koskaan löydä luokseni. Se ympäröi minut, mutten koskaan tartu siihen kiinni. En osaa, en kykene pitämään niin hennosta ideasta kiinni. Ei ole totuutta, ei mitään niin absoluuttista. En rakasta elämää, inhoan sitä. Inhoan valheita, joita rakennamme ympärillemme ja myymme niitä viattomana eteenpäin. Silti elän voidakseni ylistää sairautta, murheita ja tuskaa.

En usko enää mihinkään.

Odotan sinua. Kierin sängyssäni päivin ja öin, yrittäen tukahduttaa jokaisen turhan minuutin, jota en voi viettää kanssasi. Olen lukittuna ulkopuolelle, maailmasi ulottumattomissa. En usko sinuun, minulle et ole olemassa, mutta olet kietoitunut mieleeni, myrkyttänyt sen. Mistä tulit, miksi vaivauduit? En uskalla luottaa itseeni, tunteisiini, ajatuksiini, en edes päätöksiini. Sinä järisytät niitä, murennat maailmani aina allani, kun yritän vaivoin nousta jaloilleni. Kuulen, kuinka ympärilläni puhutaan onnesta, omista mahdollisuuksista. Varastit sen kaiken, toit vain häiriöitä, vaarallisia demoneita. Kun katson peiliin, näen sinut. Olet ajanut minut hulluuden partaalle. Kaikesta tästä on vuosia, sillä olet jo suuri osa minua. Älä unohda, että vihaan sinua, vihaan sinua jokaista verisuontasi pitkin, jokaista hengenvetoasi myöten. Tänään olen valmis myöntämään, että juuri sinä kaivat hautani.

En yritä enää.

Atlantis

Ahdistus hiipii uniini, herättäen minut olemattomiin henkäyksiin. Edessäni ei ole mitään, tänäkään yönä. Minut ympäröi vain hiljaisuus ja kylmyys, jotka kulkevat pelon lailla paljasta selkärankaani pitkin. Olen onnistunut suututtamaan kehoni, aiheuttamaan kipua ja tunnen, kuinka sisälläni vihloo. Nousen kivun kaikuessa kaikkialle ja alan ymmärtää, etten voi odottaa tästä päivästä yhtään vähemmän todellista kuin eilisestäkään. Kuulen jonkun käyvän pientä taistelua lukkonsa kanssa. Tottumuksesta hiivin hiljaisuudessa kuunnellen, kuinka naapurini huojuilee kotiinsa. Hän ei tule muistamaan, vaikka yhtäkään yötään kaupungilla hän ei vaihtaisi mihinkään. Juomista, uusia tuttavuuksia ja ihmisiä valmiina tyydyttämään fyysiset tarpeet sekunneissa, se on hänen salainen valtakuntansa. Se on kaikki arvailua, silkkaa mieltäni harhauttavaa toimintaa. Yritän ravistaa pelon pois kehostani tuijottaessani epäuskossa kellon hohtavia numeroita, jotka huutavat mitä maailmastani uupuu, mitä tähän aikaan muualla maailmassa on ilman minua. Tänään en tahtoisi hengittää.

Nuorempi minä, se haaveilija, uskoi tulevaan. Vaikken hänelle sitä kerrokaan, olen heittänyt ankkurini pohjaan. Olen vaipunut horrokseen, hidastanut tahtiani vaarallisesti. Tunnen sen pakonomaisen tarpeen tuntea, kokea, mutta minä tiedän paremmin. Tiedän, kuinka helposti voin irtaantua ja elää kuulumatta minnekään. Nyt vihdoin olisin valmis sanomaan, että jään tähän, mutta minua ympäröikin tyhjyys. Yksin en mahda itselleni mitään, ja niin maailmani jatkaa hukkumistaan, tuhoutumistaan. Suljen silmäni ja jälleen odotan ihmettä, jolloin kellot lakkaavat tikittämästä ja ajalla ei ole enää merkitystä. Sekuntiviisari liikkuu sinnikkäästi eteenpäin, muistuttaen kuinka jumissa olen, kuinka paljon sillä on merkitystä. En menetä ajantajuani, olen kiinni tässä hetkessä, liimaantunut paikalleni. Inhoan tuota tikitystä.

Olen kiinni tässä tunteessa, niin kiinni, että liikkuminen on vaikeaa. Mielikuvani synkistyvät yö kerrallaan kotoisemmiksi, ja mieleni vierailijan ulkomuoto muuttuu yhä sietämättömämmän todelliseksi. Rakastun kuvitelmaan tahtomattani, mutta vanhoista kirouksista poiketen, aion olla rimpuilematta. Upottaudun absurdiuteen, hukun tarpeisiini. Aika alkaa lentää, menettää merkitystään. Hiljalleen ääriviivat alkavat muodostua tuossa aikaistuvassa pimeydessä, ja silmäni odottavat sitä hetkeä, kun todellisuuden rajamailla näkisin maailmani vihdoin huojuvan.

Nurjalla puolella

Näin sinut tänään. Siltä se tuntuikin, kuin olisin lasiseinän takaa katsonut elämääsi, taas kooten palapeliä mielessäni. Kesti hetken, jotta uskoit minun olevan koossa, mutta tuttuun tapaasi nautit luodessasi mielikuvan elämästäsi yrittäen peitellä sitä kaikkea, mitä en hyväksyisi. Nyökkään ja yritän niin kovasti esittää, etten ymmärrä mitä piilottelet, mitä salaat. Varjelet maailmaasi sanomattakin ja teet selväksi, etten saa kyynisin, kylmin sanoin koskea elämääsi ja repiä sitä palasiksi. Sinähän sait kaiken mitä odotit: hymyilet puhuessasi ihmisille, joita niin elämääsi kaipasit. Nauran juuri oikeaan aikaan, vaikka huvittavaa on vain säälisi, naiivi uskosi että minulla olisi sinun mahdollisuutesi. Jos tämä olisi elokuvaa, olisin viiltojen, mustan silmämeikin ja tupakansavun peittämä persoona, jonka katse kulkisi harhaillen tietä pitkin aina ihmisten kiireisiin askeliin asti. Mutta olemme tässä, ja minä vielä tuijotan ymmärtäen, kuinka joku voisi sanoa sinun sädehtivän.

Odotin tunteja, jotta se olisi ohi. Menisit pois, veisit maailmasi mukanasi. Unohdin hengittää, sillä kanssasi se on niin vaikeaa. Olin hetki sitten olemassa; satojen ihmisten ympäröimänä omassa maailmassani, mutta toit julmana inhimmillisyyden mukanasi. Olet jälleen elävien kirjoissa, unohdettuasi ne monet vuodet omassa ulottuvuudessamme. Etkö muista, kuinka halveksimme elämää? Unohditko, kuinka nauroimme tuskalle, katkeruudelle yön pikkutunneilla? Minä olen vielä hän, joka punastuu rohkeista sanoista. Minä olen vielä hän, joka mielessään hihittää omille mahdottomille skenaarioilleen. En ole koskaan tuominnut sinua ja muutostasi, sillä olen ystäväsi. Kuulen kuitenkin kylmissä, viiltoja täynnä olevissa kommenteissasi, kuinka en enää kelpaa. Et halua ymmärtää, miten en ole enää suurin osa maailmaasi vaan osa tyhjyyttä, jonka kuka vain voi korjata pois ja täyttää pinnallisuudella, elämän oikealla puolella. Särkyisikö sydämesi, jos kertoisin, kuinka niin monta kertaa olen jo ajatellut itseni hyväksymään tiemme eroamisen? Olisitko rikki, hajalla, kuullessasi kuinka helppoa minun olisi kävellä pois luotasi, ystäväni?

Aika ei lopu, mutta askeleeni johdattavat minut pois luotasi uppoutuessani ajatuksiini siitä, miten voittamaton tuo tragedinen katkeruus onkaan.

Kaipuu

Päivät alkavat erehtymättä muistuttaa toisiaan, koen enää sumua. Jokin näkymätön kaava muodostaa kokonaisen vuorokauden, varmistaakseen, että minä putoan aina tuntien ulkopuolelle. En myönnä sitä, usko tai hyväksy, että olen irrallaan kaikesta, elämästä. Olen se pala koneistossa, joka ei purkamisen jälkeen sovikaan enää paikalleen. En enää ole. Avain kaikkeen, hallinnan tunne, valuu viemäristä alas tasan kello kahdeksan, kun polttava vesi huuhtoo viimeisenkin palan tahtoani mukanaan. Jokaisen rutiinin sanelemana olen hieman enemmän marionetti, sormeni eivät enää kosketakaan oven kahvoja, sillä ne aukeavat itsestään.

Jokin on noussut esiin. Se on vieras tunne, mutta se tuntuu kokemuksena käytetyltä, kierrätetyltä. En enää uskonut voivani olla niin irrallaan ja takertunut kiinni persoonaani kuin nyt olen. Repeämä repeämältä alkaa muodostua utopia, hullu mielentila. Jotain uutta, ihanaa. Annan vallan sairauksille, vastuun kaikkine huolineen. Toinen minuus, väliinpitämättömyys on luettavissa huuliltani, kun kukaan ei sitä ymmärrä jahdata, mutta kaikki se heikkous ja viattomuus, joka on päällejäänyttä ja pinttynyttä tahraa vain, saa silmäparit vakuuttumaan ehjyydestäni. Tuntien valuessa miinukselle koen sen kaiken, tyyneyden, irtautumisen. Olen avoin kaikelle pahalle, irstauksille ja kuvottavuudelle. Hymyilen yksin tähdille kylmällä betoniparvekkeella, sillä pidän siitä kaikesta, mikä muiden silmään on viallista

Taas... Kuulen mieleni keskustelevan, toruvan.

Jälleen... On aika irrottautua, paeta.

Kaipaan jotain, mitä minulla ei ole koskaan ollut, jotain mitä heikkouteni ei ole koskettanut todellisuuden rajamailla. Unet ovat tuskan lääkettä, jossa kaipuuni sitä jotain kohtaan voimistuu. Addiktoidun siihen huumaan, verisuonieni virtaan, kunnes silmieni sulkeminen on ainoa tie siihen maailmaan, joka pitää minut järjissäni. Haluan hukkua melankoliaan, rakastaa sitä tuskaa, ihailla vääristymiä.

Olen niin kaukana siitä mielestä, josta kaikki alkoi. En ole hukassa, mutta kadonnut eikä mikään ei ole paikallaan, oikealla tai väärällä. Puhdas sielu, täysin koskematon pala elämää ei ollut nähnyt silmillään tätä kaikkea. Jokin on järjestänyt maailmani sellaiseksi kuin se on, viattomana. Ajatusmaailmani huutaessa kaaosta ja janotessaan rauhaa, on aika kohdata oma painajaiseni - oma itseni. En usko helvettiin, mutta uskon kontrolliin, kaaokseen. Ehkä joskus uskon omaan paholaiseeni.

Persona

Valitsin vaatekaapistani persoonan, mietin hetken ja hymähdin. Hyppelehtien, rapun käytäviä raapien muodostin takeita, valehdellen jollekulle mielessäni, että tämä päivä ei ole kuin muut. Olin tänään uusi ihminen, se sadastuhannes, miljoonas tai ehkä vain toinen minä, joka nimen taakse naamioituu.

Olen matkalla jonnekin, mutten pois todellisuudesta. Sydämen lyönnit ovat kauaksi kaikonneet, mutta pinnallinen hengitys pitää minut maan tasalla. Todellisuus, se konkreettisuus on kuin vihlovaa kipu. Yritän jokaisella askeleella, eleellä tai kosketuksella tehdä sen hieman helpommaksi, itseni hieman olemattomammaksi. Olen vielä tässä, tunnen jokaisen kehoni osan vahvemmin kuin koskaan. Tunnun niin raskaalta, kipeältä, olen liian läsnä.

En osaa estää itseäni sukeltamasta muiden maailmaan, ongelmiin ja tuskaan. Näen sen kaiken, yksinkertaisuuden, mitä he eivät itsekkäinä peitä. Jokaisen eleet, ilmeet ja puhetyyli luovat suoran reitin pään sisälle, josta minä yritän kovasti paeta. Kylmyys, edes kyynisyys ei pelasta minua tältä kiroukselta. Kyky ymmärtää muita paremmin kuin itseäni; voin vaan vihata ja ihailla, en yhtään sen enempää.

Sairaalalla kohtasin miehen, joka kireänä odotteli sairaalan hissiä. Annoin hänelle ranskalaisen suudelman, sillä hän vaikutti kaipaavan jotain. Mielessäni. Ajatus on heikko, kaunis, mutta niin traagisen olematon. Ongelmainen, vihainen, tarpeeton yhteiskunnan kansalainen on kuka vain, joka kadulla kävelee vastaan. Olen heille taas uusi persoona, joka lakkaa olemasta sekuntien jälkeen. Hukun mielikuviin, haaveisiin. Kuka vaan, tuntematon, leikitään, että meillä on kaaoksen ainekset. Tehdään, mitä kukaan ei ajattelisi. Mitä Jeesus ei tekisi? Häväistään maailmamme, runnellaan se traumoilla, paletaan roviolla. Suorastaan kiljun, että joku tarttuisi ranteeseen, veisi salaiselle kujalle ja jakaisi itse helvetin kanssani, varastaisi identiteettini ja hylkäisi, hukkaisi minut maailmaan. Kuka vaan voisi luoda pysyvät jäljet, olla rikkinäisin ihminen ikinä, ja luoda minulle maailman, josta kukaan ei selviydy hengissä. Rikkokaa, paiskokaa, repikää verille.

Miksi minua niin hymyilyttää mahdollisuus, että voisin pahoin aikein kävellä heikkojen luokse ja aiheuttaa tuhoa? Kenelläkään ei ole suojamuuria, he uskovat kaikkien pelkäävän heitä, ajattelevan viehättävyyttä. Miksi siis naiivina uskon, että vastaanotossa katseenkääntävän komea mies huomaisi minut? Hän, miljoonas minä, uskoi näin. Askeleet eivät enää olleetkaan laskelmoituja, rauhallisia vaan uhkarohkeita. Iskin miehelle silmää, hymyilin. Mielessäni.

Tragedia ei ole vain elämäntapa

Olen myöntänyt maailmalle asioita, joita se nuorempi minä - itse neiti viattomuus, ei olisi koskaan hyväksynyt. Jos se olisi helpompaa, tukahduttavampaa, olisin fyysisesti itseni kimpussa. En kykene siihen, en voi antaa valtaa jollekin niin yksinkertaiselle - itselleni. Kenelläkään ei liene tarpeeksi voimaa tarttua ranteeseeni, raapia kynsillään niin vahvoja polttomerkkejä ihooni, että se riittäisi. Mihinkään. Kaikki se, mitä luulet elämäksi on pettymystä, rakkaani.

Tartun vielä kynsin ja hampain tähän mysteeriin, maailman suurimpaan epäkohtaan elämässäni. Anteeksiantamaton oletus, joka kauniissa katkeruudessa on jo kauan muodostunut itsestäänselvyydeksi. En voi antaa sen olla, se pitää pintansa ja ahdistelee tilaisuuden tullen. Jokainen kuiskaus, kysymys ja johdatteleva vihjaus on värittänyt tiensä alitajuntaani. Epävarmuus on tiessään, kyynisyys teidän silmienne edessä.

Kerro, jos kirkuisin, raiskaisitko kokemuksen itseeni? Jos iskisin silmää, olisiko ajatusmallisi toinen? Voin kertoa satuja ja väitellä kokemuksesta, mutta vain minä voin, kaikessa hiljaisuudessa, olla sairaudessani kaikkein tervein ja hyväksyä sietämättömyyden pisteeseen asti.

Irstas olen minä, jota muut eivät koe. Koskemattomuus olkoot kylmää kuin jää, mutta viekää tunnoton taivaaseen, tyhjyyteen. Minuus olkoot sairaus, mutta kuvottavuuden voittaa kaikki se, mitä joskus pidin viattomana. Muutos ei tukahduta, traumat eivät johda moraalittomuuteen. Ei minulta anteeksiantoa tarvitse anoa, kunhan et tee minusta vapahtajaa.

Kertoisinko, kuinka epätoivon öissä olen tahrannut itseni? Jakaisinko, kuinka jokainen pala viattomuutta, puhtautta on valunut hukkaan, kun pimeys on ollut toisille tekosyy sokeuteen? Nauruni ei ole koskaan valaissut huonetta, eikä se ole tarttunut kenenkään silmiin. Kun kauneutta ei erota kielletystä, alkaa taivaan olemattomat portit sulkeutua ja maailma muodostua helvetiksi, ilman turhaa pelastusta.

Pako alamaailmaan

Miksi tämä on niin kaunista? Miten tuo kuvottava, irstas, muiden koskettama, tahrittu sana on uinut tiensä näin syville vesille, omaan maailmaani? Suojamuurini, missä olet ollut?

Ei minulla ole voimia, maanisuudessa, tantristisessa epätodellisuudessa olen toivoton, heikko ruumis ironisesti täydessä otteessa oman kehon sisällä. Olen imbesillinä, epärationaalisena, sokeana olentona mennyt tuhoamaan kaiken sen, mille joskus omistauduin. Olen sokaissut itseni hirveimmällä myrkyllä, joka on karkoittanut ne suloisimmatkin tuoksut, pelon varovaisimmatkin merkit tiehensä. En edes verisin sormin uskonut kirjoittavani näitä sanoja, tai tukehtuvani niihin.

Voiko kylmyys, edes jää, pysäyttää sen mitä jo vuosia olen vältellyt, paennut? Menetys ei ole suuri, ihmisenä vielä säälittävämpi. Reitti itsetuhoon rakentuu nopeasti, mutta paluuta ei ole.

Yhä selvemmin näen sen tien, jota kaikki muut etsivät. Päätös ei ole koskaan ollut helpompi, tuntiessani näin suurta ahdistusta elämää kohtaan. Upottaudun keinolla millä hyvänsä, palaan tasolle, jossa kaikki rikkoutunut jää elämään. Limbo, minne kuulun. Sairaus, joka minut omistaa.

Minä rakastan sitä mitä olen.

Upotus

En ole se, jonka tekee mieli huutaa normaaliutta paistavassa luokkahuoneessa. En ole hän, joka tekisi kaikkensa saadakseen kaaoksen luomaan mielenrauhaa. Tukahdun virnistäen, rumaksi ja salaperäiseksi luultu naamio kasvoillani. Minuutti minuutilta, hymyjen ja katseiden piirittämänä olen yhä enemmän kuin pysähtynyt kello, jonka sekuntiviisari yrittää vielä päästä numero kuuden yli sitkeästi, mutta omaa typeryyttään — yksinkertaisuuttaan — ei lähde toiseen suuntaan.

Olen hukkunut. Ihoni sinertää, uskoisin naiivisti, että selviäisin hengittämättä. Maailmassa, jossa en ole, silmäpussini pitävät sisällään kyyneliä, jotka painovoimaa vastaan kapinoidakseen rikkovat ilmeettömän harmonian kasvoillani. En tiedä enää, onko absurdimpaa hallinnan menettäminen vai siitä kiinni pitäminen. Hulluuden nuoralla tanssiminen ei ole pelottavaa. Ne kuolleet paperit, joilla on valtaa tässä maailmassa ovat kaikki hallinassani. Manipulointi on kaunis sana, eikä merkitykseltään yhtään vaatimattomampi.

Olen kotona ajatuksissani. Maailmani ei ole musta, se ei ole väritön. Jos en sanaa merkityksineen rakastaisi niin toivottomasti, väittäisin sen olevan sieluton.

Vaivun maailmaan, jossa kenties kenelläkään ei ole paikkaa. Olen vapaamatkustaja, joka ei saa silmiään irti kaikista niistä virheitä täynnä olevista ratkaisuista, taideteoksista, jotka pistävät silmään keskeneräisyyttään kirkuen. Etsin huojuen, valikoiden vastauksista huonoimmat, potentiaalittomat, jotta voisin roikkua rikkinäisessä sanassa, jota en tule koskaan ymmärtämään.

Unohdettu päivä

Itsekästä on kaikki. Välinpitämättömyys, yksinäisyys. Muistathan olla itsekäs, muuten sinun käy huonosti. Ketä totella, ketä kuunnella? Eikö raamattu voisi antaa minullekin helppoja vastauksia? Kuuleeko vapahtaja, edes itse saatana? Olen väsynyt kyselemään. Vastuu, vapaus. Keksittyä kaikki.

Moraali ja asenne repivät kehoani tasaisesti keskeltä halki, repeämä repeämältä. Olen voimaton tässä taistelussa, hahmottaminen käy haasteellisemmaksi päivä päivältä. Haluan kadottaa todellisuuden, uppoutua toisiin maailmoihin. Minä välitän, mutta en voi. Välitän tuntemattomista, turmelluista sieluista, mutta kuljen hienostoalueen läpi hiljaa kuin kuuluisin sinne. Ristiriitaisuus, yksi repeämä lisää. Katson tottuneesti niitä samoja roskiksissa pyörineitä ja alkon ovella nukkuvia ihmisiä. En voi sääliä. En kykene. Miksi he ansaitsivat sen kaltoinkohtelun? Sääli on suurin loukkaus, mitä ei kenenkään tulisi ottaa vastaan. Voisinko minä tahtoa hyvää?

Tragedia, pelko, mystisyys. Minua ei ole rakennutte voittamaan, siten hajoan. Olen voittanut jokaisen myötätunnon ja luottamuksen. Ymmärrys on hajonnut menneisiin vuosiin ja sen tavoittaminen lienee jo pieni mahdottomuus. Askel askeleelta kuljen kohti tietä, joka johtaa väärinymmärrettyjen unholaan.

120 minuuttia

Niin lyhyt aika, mutta sinä luovutit. Viime metreillä annoit periksi. Sinä menetit kontrollin, annoit itsellesi oikeuden lopettaa sen hiljaisuuden. Teet kaikesta liian helppoa. Rakas, sinä tuntematon, et ymmärrä. Minä suunnittelen jokaisen sanan, jokaisen äänensävyn. 104 tuntia sitä sietämätöntä peliä, joksi minä sitä kutsun, mutta sinä luovutit. 

En edes pelännyt, että unohtaisit, sillä minä tiesin. Ehkä vaarana olinkin minä, pelkäsitkö sitä? Tiedät niin kovin vähän, se on turhauttavaa. Minä tiesin mitä tekisin ja mitä sanoisin. Et sinä, sillä hutiloit. Et laskelmoi, kiirehdit. Pitäisikö siihen suhtautua eri tavalla? Kohdella kuin lasta? En jaksa olla jahdattuna, en siedä sitä. Tämä on kovin turhaa.

Teit kuitenkin jotain uutta, rakas, tuntematon. Sait minut kävelemään suoraan itseni silmukkaan, mukavuusalueeni reunalle. Hyppäisinkö alas vai tanssisinko reunuksella? Se et ole kuitenkaan sinä houkuttelemassa hyppäämään. Et ole kohtalo, ja sinua loukkaamatta, et ole mitään. Pieni isku, ärsyke mielelleni. Onnetonta, että ajattelen näin. Sinä, tuntematon, olet merkki, todiste, että olen elossa. Jokin hyvin inhimmillinen minussa reagoi. En usko sinun pystyvän parempaan, tuskin sinäkään. Mahdollisuus sijaitsee vain inhimmillisyydessäni, heikkouksissani.

Laskisinko? Unohtaisinko? 39 tuntia.