Hukassa

Ajatusmaailmankaan muuttumisesta liene ei hyötyä. Kaatuvat päälle hyllyt, vaatteet tai aatokset tulos tulee aina olemaan sama. Tuskaa, tuskaa, tuskaa. Turha on arkailla törmäyskurssia, kuumaa hellaa tai pakkasta. Aina kaatuu, polttaa kätensä tai vilustuu. Autettu ahdistuu. En halua tehdä tätä, en pyytää almuja tai sääliviä katseita. Ne palaavat painajaisiin, kiertelevät kuuntelevien silmiin.

Kertokaa se pahin painajainen, mitä niin kierrämme kaukaa? Ahdistaa. En halua pyytää apua, en ainakaan armoa. Pienen pieni ääni päässä aina huutaa, se huutaa säälittävyyttään, yksinäisyyttään. Ehkä se ei olekaan yksin. Ehkä se ei olekaan niin pieni. Ehkä minä huudan.

Hävitin sen. Kaiken sen pimeyden jonnekin taakse. En uskalla katsoa, en kääntää päätäni. Se saattaa tulla vastaan, vallata mielen, kehon, asunnon. Se saattaa valehdella, hurmata, hukuttaa. Se saattaa saada minut takaisin, pyytämättä, halveksimalla. Ota.

Tarvitsen. Niin paljon kaikkea. Korvaamaan tätä tyhjyyttä. Tätä vapautta, mistä en saa otetta. Kylmiä, tunteettomia sanoja. Sitä mieltä hullaannuttavaa, harhauttavaa ajatusvirtaa. Valtaa. En halua puhua, en kuunnella, en ollenkaan. Yritän aina uudestaan löytää puhtautta, rauhaa. Se ei ole täällä, sitä ei löydä etsimällä.

Peilikuva heijastaa pientä osaa kokonaisuudesta. Se näyttää vain sen olennaisen, sotkun, kaaoksen. Paljon on saatu päätökseen ja tyhjät puheet kantautuvat ulko-ovesta eteiseen. Aika ylittää odotukset ja tulevaisuus. Puheenhelinä ei lopu enkä pysty irrottamaan katsettani äänekkäistä viisareista.

Miten voin saada jonkun tätä ymmärtämään?