Atlantis

Ahdistus hiipii uniini, herättäen minut olemattomiin henkäyksiin. Edessäni ei ole mitään, tänäkään yönä. Minut ympäröi vain hiljaisuus ja kylmyys, jotka kulkevat pelon lailla paljasta selkärankaani pitkin. Olen onnistunut suututtamaan kehoni, aiheuttamaan kipua ja tunnen, kuinka sisälläni vihloo. Nousen kivun kaikuessa kaikkialle ja alan ymmärtää, etten voi odottaa tästä päivästä yhtään vähemmän todellista kuin eilisestäkään. Kuulen jonkun käyvän pientä taistelua lukkonsa kanssa. Tottumuksesta hiivin hiljaisuudessa kuunnellen, kuinka naapurini huojuilee kotiinsa. Hän ei tule muistamaan, vaikka yhtäkään yötään kaupungilla hän ei vaihtaisi mihinkään. Juomista, uusia tuttavuuksia ja ihmisiä valmiina tyydyttämään fyysiset tarpeet sekunneissa, se on hänen salainen valtakuntansa. Se on kaikki arvailua, silkkaa mieltäni harhauttavaa toimintaa. Yritän ravistaa pelon pois kehostani tuijottaessani epäuskossa kellon hohtavia numeroita, jotka huutavat mitä maailmastani uupuu, mitä tähän aikaan muualla maailmassa on ilman minua. Tänään en tahtoisi hengittää.

Nuorempi minä, se haaveilija, uskoi tulevaan. Vaikken hänelle sitä kerrokaan, olen heittänyt ankkurini pohjaan. Olen vaipunut horrokseen, hidastanut tahtiani vaarallisesti. Tunnen sen pakonomaisen tarpeen tuntea, kokea, mutta minä tiedän paremmin. Tiedän, kuinka helposti voin irtaantua ja elää kuulumatta minnekään. Nyt vihdoin olisin valmis sanomaan, että jään tähän, mutta minua ympäröikin tyhjyys. Yksin en mahda itselleni mitään, ja niin maailmani jatkaa hukkumistaan, tuhoutumistaan. Suljen silmäni ja jälleen odotan ihmettä, jolloin kellot lakkaavat tikittämästä ja ajalla ei ole enää merkitystä. Sekuntiviisari liikkuu sinnikkäästi eteenpäin, muistuttaen kuinka jumissa olen, kuinka paljon sillä on merkitystä. En menetä ajantajuani, olen kiinni tässä hetkessä, liimaantunut paikalleni. Inhoan tuota tikitystä.

Olen kiinni tässä tunteessa, niin kiinni, että liikkuminen on vaikeaa. Mielikuvani synkistyvät yö kerrallaan kotoisemmiksi, ja mieleni vierailijan ulkomuoto muuttuu yhä sietämättömämmän todelliseksi. Rakastun kuvitelmaan tahtomattani, mutta vanhoista kirouksista poiketen, aion olla rimpuilematta. Upottaudun absurdiuteen, hukun tarpeisiini. Aika alkaa lentää, menettää merkitystään. Hiljalleen ääriviivat alkavat muodostua tuossa aikaistuvassa pimeydessä, ja silmäni odottavat sitä hetkeä, kun todellisuuden rajamailla näkisin maailmani vihdoin huojuvan.