Kuka minua kiduttaa? Kuka aina vetää koukulla niskasta, kuivattaa silmät oven ulkopuolella ja laittaa juoksemaan? Mitään en ehdi kyseenalaistaa, kun viimeiset minuutit vietän keinotekoista henkireikää musiikista luoden. Niin kaikki katseet saavuttavat minut, kertaheitolla aamusumussa, vaikeassa säässä jota erottaa vanhat ihmiset teepaidoillaan, minä urhollisesti nahkatakissa.
Toivoisin, että kaikki persoonat näkyisivät, sillä tämä on kovin hankalaa. Jälkeenpäin on helppo näyttää hapanta naamaa, kun jokin sai minut taas nauramaan, valloittamaan puoli valtakuntaa. Sietämättömyyttä piti etsimällä etsiä, kun virheellisen koodin luodessani tajusin kaiken sen mahdottomuuden. Järkeilyni on tappavaa, en saa tarttua mihinkään tätä oloa helpottamaan. Mikään ei ole vaihtoehto, sillä muutkin sen näkevät - olen liian mitä vain saadakseni helpotusta.
Tulitte siis vielä viemään viimeisenkin toivoni pakottavuuden tunteen kantavuudesta. Tulitte riisumaan sotamiehen aseista, valloittamaan aseettoman linnakkeen. En koskaan ole katsonut niin turhaa maailmaa silmiin, keskustellut niin ymmärtämättömän kanssa. Ette ymmärrä, että näe, ette kuule tai koe. Se on kaikki teille kuin suuri haaste, haavoittaa haavoittunutta, lyödä lyötyä. Pelastuksena toimii peilikuva, kun kovat sanat hakkaavat ovea, soittavat jokaisen seinän kaatumispisteeseen. Olen tässä, hengitän, siedän.
Kiitollisuus jossain kolkassa kehoani herää. Mitä pyydän, anon, huomenna, sitä en tiedä. Kosto on suloinen, mutta niin on tuo, kamala, kirpeä hymy peilissäkin.
Ei kommentteja: