Aamutuimassa kylmyys ei enää pelota, se ei enää astele vastaan uhkaavana. Se hyväksyy, kättelee huomaamatta ja hymyillen. Hengityksen höyrystyessä ontuva pakotie on muodostunut, vaikka sitä ei enää tarvitse. Täytyy olla jotain turvallista, pitämään kulissin, kuvitteellisen salaperäisyyden kasassa. Alan ymmärtää miksi peilikuva vääristää kauneuskerrointa ja miksi tarvitsen pimeyden ympärilleni. Ei se ole kaunista, mutta en ole koskaan saanut niin paljon voimaa askeliini.
Maailma ei tunnu perääntyvän, vaikka niin valheellisesti osasi positiivisuus minut hetken ympäröidä hullaannuttavalla vetovoimallaan. En osaa enää tunnistaa vieraita kehossani, pääni sisällä. Mikä on minkäkin summa, milloin psyykkisestä hyvinvoinnista tulee matemaattinen yhtälö? Lukitsen kaiken ulos, kun vapautus ympäristöstä on mahdotonta. Viisarit eivät liiku eteenpäin, tungos edessäni estää mielenrauhan, kun nuo kymmenet kasvot tuntuvat leviävän jokaiselle seinän neliömetrille. "Itketkö sä muuten koskaan?"
Teoriani todistavat minut vääräksi kaikessa logiikassaan tai tyydytys on vain jäänyt putoamatta postiluukusta tuhansien mainosten joukossa. Sietokyvyn siirtyessä takavasemmalle olen vieraampi kuin koskaan eikä se enää edes hetkauta. Harhaluuloja, puhetta ulkokuorestani, väärinymmärretyistä ominaisuuksistani. Puhe on vain kaukaista helinää, niin ainakin toivon. En jaksa reagoida, kuunnella, keskittyä. Kaukaisuuteen tuijottaminen on myytti, kirjojen valheellisuutta. Todellisuutta ei pääse pakoon, ei egoistien piirittäessä tai vieraiden valitusten täyttäessä väsyneen sekä hitaan mielen. Kuvottaa. Minua ei pelota yksinäisyys, kylmyys tai ulkopuolisuus. Kaikki on pientä sen pelon sekä ahdistuksen keskellä, mitä maailma on vuosien saatossa näyttänyt omaavansa. Se omistaa minut, kokonaan. Hetkittäin unohdun muistoihin, repien auki parantumattomia haavoja, kyseenalaistaen taas parantumiseni. Väitän saaneeni niin paljon, mutta en enää uskalla väittää. Olen onnellinen, kunhan eilinen ei ole olemassa.
Muutoksenhalu huutaa yhä kovempaa kaipuutaan pois jo tutuksi tulleesta, tukahduttavasta maailmasta. Turvallisuus on kietoutunut minuun takiaisen lailla ja ajatus uudesta maailmasta, valheelliselta tuntuvilta mahdollisuuksilta herättää ahdistuksen sekä pelon tuttuun tapaan. Kaihdan pelon kosketusta, eikä hylkimisreaktio niin ihmisiä kuin ahdistustakaan kohtaan ole koskaan kasvanut yhtä suureksi. Älkää tarttuko kiinni, en jaksa vastustaa. Tämä on vaarallista, turvallinen pakoilu ei saa kuin tilaa halveksittujen osastolla. Tieto odotuksesta saa vain levottomuutta aikaan, eikä keho jää ilman tätä kirousta. En pysty enää odottamaan. Taas on aika muuttua, kääntää katseita, vaihtaa tuhoon tuomittuja, tuttuja tapoja. Vielä on aikaa eikä syöpyneet mielikuvat tuhoavista muutoksista luo kuin tuon sairaan, kieron hymyn kasvoilleni — tuttuun tapaan.
Ei kommentteja: