Ovet ovat kiinni, lukot jälleen kerran suojaamassa mielenrauhaani. Joskus katsoin taivaalle, puhuin jollekin voimalle. Tänään katsoin maahan ja unohdin olemassaoloni. Hengitän, ja keuhkoni täyttyy savusta. Kävelen, ja jalkojeni alla on enää polttavaa hiiltä. Tuntuu, että olisin yksi niistä, jotka ovat täällä vain valittaakseen. Täyttämässä tilaa, luomassa kuvaa miten elämän ei kuuluisi toimia. Niin voimakkaasti kehoni käy kimppuuni, vääntäen teräesineitä kehossani, saaden minut uskomaan hulluuteeni yhä hartaammin.
En sano enää mitään.
En näe eteeni, vaikka sumu on hälvennyt ja ilma kirkkaampi kuin koskaan. Maailma ilakoi, mutta sen riemu ei koskaan löydä luokseni. Se ympäröi minut, mutten koskaan tartu siihen kiinni. En osaa, en kykene pitämään niin hennosta ideasta kiinni. Ei ole totuutta, ei mitään niin absoluuttista. En rakasta elämää, inhoan sitä. Inhoan valheita, joita rakennamme ympärillemme ja myymme niitä viattomana eteenpäin. Silti elän voidakseni ylistää sairautta, murheita ja tuskaa.
En usko enää mihinkään.
Odotan sinua. Kierin sängyssäni päivin ja öin, yrittäen tukahduttaa jokaisen turhan minuutin, jota en voi viettää kanssasi. Olen lukittuna ulkopuolelle, maailmasi ulottumattomissa. En usko sinuun, minulle et ole olemassa, mutta olet kietoitunut mieleeni, myrkyttänyt sen. Mistä tulit, miksi vaivauduit? En uskalla luottaa itseeni, tunteisiini, ajatuksiini, en edes päätöksiini. Sinä järisytät niitä, murennat maailmani aina allani, kun yritän vaivoin nousta jaloilleni. Kuulen, kuinka ympärilläni puhutaan onnesta, omista mahdollisuuksista. Varastit sen kaiken, toit vain häiriöitä, vaarallisia demoneita. Kun katson peiliin, näen sinut. Olet ajanut minut hulluuden partaalle. Kaikesta tästä on vuosia, sillä olet jo suuri osa minua. Älä unohda, että vihaan sinua, vihaan sinua jokaista verisuontasi pitkin, jokaista hengenvetoasi myöten. Tänään olen valmis myöntämään, että juuri sinä kaivat hautani.
En yritä enää.
Ei kommentteja: