Olo on niin rauhaton. En saa niistä kauniista aikomuksista otetta, en saa konkretisoitua yhden ainutta asiaa, mikä mielessäni on niin tavoiteltavaa. Ahdistus täyttää käytävät ennen kuin ehdin tehdä tutun koreografian, rutiinien loppuessa levottomuus johtaa paljouden keskeltä vain seuraavalle kaatopaikalle. Kaaos ei karkaa. Se on edessäni, tielläni, matkallani. Palaan aina samaan lähtöruutuun, kuljetan sitä kirousta mukanani. Viekää se pois, ottakaa kaikki omaksi kutsumani.
Olen palasista koottu, erikokoisia ominaisuuksia, tarpeita täynnä. Aina on korjattavaa, paikattava niitä kaikkia puutteita. Projekteista arvokkain, tärkein. Sokeana toteutan maailman toiveita tajuamatta moraalisia heikkouksia. Lopeta.
Hukun kaikkeen turhuuteen. Kaikki mikä on tärkeää, on niin väärin. Olen kaikista myrkyllisin, kaikesta absoluuttisuudesta huolimatta. Ironia, voitko sinä täyttää tyhjyyttä? Hetkellisen ilon riippuvuus on valloittanut jokaisen oikeaa onnea tarvinneen kuilun. Se on veressä, siitä on varoitettu. Tarttumisvaara, otteen saa vain kaikkein kamalimmista. Aina niin vahva, kun kukaan ei osaa nähdä heikkoutta.
Eteenpäin kulkeminen niin elämässä kuin kadullakin tuntuu suksien kanssa rämpimiseltä. Silti kaikki menee paremmin kuin koskaan. Ei saisi koskaan sanoa niin. Ei saisi puhua asiasta näin, pitäisi olla hiljaa. Pitää rutiini, olla hiljaa, niin kuin aina ennen. Kun oli ongelmia. Kun oli hankalaa, kun ei pystynyt hengittämään. On vain pysyttävä hiljaa. Silloin maailma kuuntelee, kadut loistavat kauniimmin ja hengitys höyrystyy rauhoittavaan tahtiin. Vain hiljaisuuden keskellä kadut kaikuvat, vain äänettömyyden keskellä voi kuulla oman pienuutensa.
Osaan jo kertoa velvoitetuille, mitä koen. Vasta nyt, kun kaikki väistyy hiljalleen pois. Saan vastaan vain niitä hymyjä, joita aina halveksin. Silti otan vastaan ne helpoimmat vaikutuksen keinot. Almuja köyhälle, koiranluita tassua antavalle. Tarvitsen sitä. Tarvitsen niitä sanoja, niitä pieniä eleitä, joita vastaan taistella.
Ei kommentteja: