Olen myöntänyt maailmalle asioita, joita se nuorempi minä - itse neiti viattomuus, ei olisi koskaan hyväksynyt. Jos se olisi helpompaa, tukahduttavampaa, olisin fyysisesti itseni kimpussa. En kykene siihen, en voi antaa valtaa jollekin niin yksinkertaiselle - itselleni. Kenelläkään ei liene tarpeeksi voimaa tarttua ranteeseeni, raapia kynsillään niin vahvoja polttomerkkejä ihooni, että se riittäisi. Mihinkään. Kaikki se, mitä luulet elämäksi on pettymystä, rakkaani.
Tartun vielä kynsin ja hampain tähän mysteeriin, maailman suurimpaan epäkohtaan elämässäni. Anteeksiantamaton oletus, joka kauniissa katkeruudessa on jo kauan muodostunut itsestäänselvyydeksi. En voi antaa sen olla, se pitää pintansa ja ahdistelee tilaisuuden tullen. Jokainen kuiskaus, kysymys ja johdatteleva vihjaus on värittänyt tiensä alitajuntaani. Epävarmuus on tiessään, kyynisyys teidän silmienne edessä.
Kerro, jos kirkuisin, raiskaisitko kokemuksen itseeni? Jos iskisin silmää, olisiko ajatusmallisi toinen? Voin kertoa satuja ja väitellä kokemuksesta, mutta vain minä voin, kaikessa hiljaisuudessa, olla sairaudessani kaikkein tervein ja hyväksyä sietämättömyyden pisteeseen asti.
Irstas olen minä, jota muut eivät koe. Koskemattomuus olkoot kylmää kuin jää, mutta viekää tunnoton taivaaseen, tyhjyyteen. Minuus olkoot sairaus, mutta kuvottavuuden voittaa kaikki se, mitä joskus pidin viattomana. Muutos ei tukahduta, traumat eivät johda moraalittomuuteen. Ei minulta anteeksiantoa tarvitse anoa, kunhan et tee minusta vapahtajaa.
Kertoisinko, kuinka epätoivon öissä olen tahrannut itseni? Jakaisinko, kuinka jokainen pala viattomuutta, puhtautta on valunut hukkaan, kun pimeys on ollut toisille tekosyy sokeuteen? Nauruni ei ole koskaan valaissut huonetta, eikä se ole tarttunut kenenkään silmiin. Kun kauneutta ei erota kielletystä, alkaa taivaan olemattomat portit sulkeutua ja maailma muodostua helvetiksi, ilman turhaa pelastusta.
Ei kommentteja: