Ei auta, koomassa ei muuta kuin maata ja taistella silmäluomien painaessa. Silloin ei paeta, vaan kohdataan säälitämön, oi niin julma sähköverkko. Levottomuus valtaa mielen, viha palaa polttaviin silmiini. Paineet ovat jossain kaukana, minä ulkona terapeutin roolista, kun sitä itse eniten kaipaisin. Terapiaa, kallonkutistusta. Ehkä nyt on parasta työntää kieli ulos, oksentaa lääkkeet ja leikkiä, että maailma on minun.
Naapurintyttö, lävistetty rautanaama, lyhythameinen huora. Keksisin viisisataa persoonaa, mutta kukaan ei pysyisi mukana. Antakaa minun hengittää, en osaa olla kuin te. Osaan selvitä, osaan elää, mutta sitähän ei sokeille todisteta parissakymmenessä vuodessa. Sitä faktaa kierrellään, kääritään ruumis uskomuksiin ja valtakunnan valheisiin. "Isin tyttö" vai "Äitiinsä tullut"? Mieleni ei pysy persoonassa, traumat eivät pysy hallinnassa. Ehkä sairaus näkyy, kun pääsette itsenne yli. En halua olla tarinan klisee, tämän helvetin ei kuulu jäähtyä. Kokeilkaa, onnistukaa ja ennen kaikkea katsokaa, kuinka hengityskone lopettaa toimintansa ja ihmeparantuminen tapahtuu, kun peräännytte.
Ei kommentteja: