Eivätköhän nekin silmät nää, joilla ei ole oikeutta katsoa, vilkaista. Eiköhän jokainen osaa lukea niin avointa kirjaa, jota jokaisen huulet lukevat ääneen. Silti mikään ei ole selvää. Kukaan ei kerro tilannetta, kukaan ei sanele lopputulosta. Pitääkö sitä odottaa? Tuomiota, kohtaloa?
En enää tiedä, mikä perjantain virka on. Olen pudottanut sen päivän parvekkeelta alas, polttanut sen viimeisetkin rippeet etten varmasti enää törmäisi sen olemassaoloon. Se siis helpottuu, kohtaaminen. Ehkä jokin kuitenkin herätti kaiken sen, mitä unohdin pakoilla. Puheluita, viestejä, ryhmäkeskusteluja. Osa naamioituu ystävällisiksi eleiksi, niin kuin ei ymmärrettäisi parasta.
Henkilökohtaisia hyökkäyksiä, kutsuja, mitkä tuottavat painajaisia. Vain yksi pelastava lanka, puhelu rakkaimmalta. En tiedä miten pystyin vastaamaan, kyynelien seasta keräsin kaikki voimani. Kai tiedät, että välitän? En pystynyt sanomaan mitään tärkeää, vaan heliseviä sanoja, joiden avulla puhuin sinulle koko ikäni. Unohdin kiittää, että olet olemassa. Yritin, kaikkeni. En ole muuta tehnytkään. Lupaan olla olemassa, kunhan sinäkin olet. Teemme tämän yksin, mutta yhdessä. Jos ei mikään meitä enää yhdistä, niin sentään kipu, veri ja helvetti. Voisimpa vielä sanoa eläväni varjossasi, sillä siihen sortuisin kovin mielelläni, veljeni.
On minussa vielä paljon inhimmillistä. Sanoisin, että muiden mielestä olen vielä elossa. Jokaisen viestin jälkeen toivoisin, että en olisi. Taas kuulen sen, kuinka ihminen murtuu. Näen kaiken sen, mitä en kestä enää. Minulla ei saa olla paha olla, minulla ei saa olla vaikeaa. Vai saako? En osaa enää halveksia, sääliä tai tuntea sinua kohtaan. En osaa pelätä, rakastaa. Ehkä vain vihata. Kuule, nielisin kaiken sen, jos pystyisin. Olisin täydellinen, itsenikin vuoksi. En pysty, kykene. Et sinäkään, et koskaan. Hukkuisin kaikkiin lääkkeisiin, myrkkyihin, alkoholiin niin kuin te kaikkine syytöksinenne. Vielä taistelen teitä, moraalejani ja mieltäni vastaan. Asettukaa sotajoukkoihin, katsotaan milloin kaadun. En tule olemaan se, joka jaksaa jatkaa elämää. Enköhän minä ole se, joka luovuttaa. Ei se edes haittaa, sillä ei ole mitään taistelutahtoa. Eiköhän tässä sokeatkin nää, mitä helvetti teettää. Se on korkea aika hyväksyä.
Jokainen ymmärtämätön ystävä yrittää selvittää paikkaansa, muodollisuuden vuoksi kutsua mukaansa. Vasta nyt tajuan, mitä minä, parhain ystävänne ei ennen tajunnut. Eiköhän ole aika sanoa, että hävisin kaiken. Tein niin paljon virheitä sokeudessani, minuudessani. Brutaali lopetus kaikelle, isku kasvoille. Siispä, onnea.
Voisitteko siis vielä kerran puukottaa? Tällä kertaa tehkää se niin, ettette tajua mitään. Ette kuule, nää tai ymmärrä. Niin kuin ette ikinä. Tuokaa se kaikki kipu mukananne, kaatakaa ja katsokaa. Loppujenlopuksi olette vain armahtajia, pelastajia muiden silmissä. Eivätköhän kaikki nää, miten arvoton olenkaan.
Sitten on aika nousta, olla tuntematon ja unohtaa. Siihen ei pysty kukaan.
Ei kommentteja: