Tänään en jaksanutkaan poimia palasia lattialta, papereita tulvimasta pöydän reunalta. Kutsumattomia vieraita ei päästetä sisään, eikä ääntäkään pääse ulos ikkunoista tai oviaukoista. Minä pysyn tässä, kuluttamassani mielentilassa. Milloin kuivun kasaan?
En ehkä jaksa uskoa, sillä kyynisyys on jo minussa. Se on kaunista, kuluttavaa ja ei koskaan kaoottista. Miksei sitä rakasteta, miksei sitä rukoilla? Kohtalon kortit olivat pöydällä, kertomassa väärin tulkittuja tapahtumia ja tulevaisuuden tuomia toivonrippeitä, kenties vaikeuksia. En koskaan saa kuolemaa, tai hirtettyä, miksei tämäkään mene niin kuin elokuvissa? Niiden sijasta suoraan edessäni virnuilee aurinko ja kymmenkunta miekkoja. Minua on siis joskus pelastamassa ritari, muutama prinssi ja kuningas. Isäkompleksi ja muutama muu matkassa, rahahuolia ja suunta hukassa. Oikeasti minua naurattaa, mutta minä vain itken.
En tiedä, miksi kaikki peilit ovat suunnattuina minuun. Hakeudun niiden eteen, mutta mieleni ei kykene todistamaan silmilleni mitään uutta. Olen, yhä ehjä, nuutunut, väsynyt ja yhtä minä kuin ennenkin. Tuijotan tuntikausia kuvajaista, joka ei anna palautetta, se ei huuda tai karju, kerro loukkauksia tai kumarra, se ei naura tai naurata. Sillä ei ole mieltä, sillä minua ei huiputeta. Näen kaiken, mutta kasvatan vain narsistia. Odotan syömishäiriötä, vääristyneisyyttä ja seitsemän vuoden epäonnea. Kukaan muu ei katso, joten silmäni eivät luovuta tätä taistoa. Ehkä huomaan ensimmäisen juonteen kasvoillani, ehkä osaan jo katsoa tarkemmin kuin kukaan koskaan.
Ei kommentteja: