Ehkä olinkin oikeassa. Jokainen epähalukas kehonosani näytteli parhaimman roolin, sen eksyneen, ja johdatti minut siihen valokeilaan mitä olen niin monta vuotta jo vältellyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuiskin itselleni, vihaten jokaista hätääntynyttä katsetta numeroiden ja pöytien määrän tuplaantuessa mielessäni. Ylpeyden tukehduttamana, nöyryyden ja epätoivon saartamana jokin oli ehkä armahtanutkin minulle huomaamattomuutta. Kellon luoden ironisen säännöllisyyden, jota kukaan ei meistä edes osannut noudattaa, oli sallittua ja kaunista hajota palasiksi, sulkea oma toivottomuus käsiensä varaan ja antaa maailman tuijottaa.
Vuorotellen vaivun luota poistyöntävään, valheellisen varmaan sekä naurettavan haavoittuvaiseen mielentilaan. Entten tentten kadulla katson silmiin, katoan betoniseinien harmauteen tai kuljen kuin tietäisin minne olen matkalla. Hetken voin uskoa mitä vain, mutta tieto mitä muutaman askeleen päässä lopulta on on taistelu itsessään. Olen tuhonnut sen viehättävyyden, oman rauhan hartauden. Kukaan ei tule noutamaan, kukaan ei katso kysyvin silmin eikä kukaan vedä sivukaduille mukaan maailmaan. En ole löytänyt linkittävää tekijää, sitä oikeaa. Tarkoituksesta ei saa puhua, siispä ollaan vaan hiljaa.
Vaivuin, upposin. Jokin vain pudotti tuhansia kiloja sisäelimiini, pakottaen minut putoamaan. Kiitollisuus ja tuska käyvät värikästä riitaa keskenään ja minä, väliinputoajana hengitän vielä punaisin, kuivin silmin. Sitten tulit. Ilman syytä, ilman tarkoitusta tai sanoja. Olit vaan, flanellipaidassasi, luoden maailmaa ympärilläni. Et tarvinnut hyväksyntääni, sillä olin jo matkassasi, tiukassa otteessasi, jolla todistit maailman kuuluvan sinulle kokonaan. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa, sillä jokin hymyssäsi, tavassasi kulkea sai minut toivomaan sen hetken kestävän, luoden ikuisen matkan. Ei se sattunut, vaikka otteesi lipesi, vaikka en enää kulkenut rinnallasi. Teit sen kaiken niin taitavasti, jätit minut heitteille, mutta olethan oma luomukseni.
Ei kommentteja: