Näin sinut tänään. Siltä se tuntuikin, kuin olisin lasiseinän takaa katsonut elämääsi, taas kooten palapeliä mielessäni. Kesti hetken, jotta uskoit minun olevan koossa, mutta tuttuun tapaasi nautit luodessasi mielikuvan elämästäsi yrittäen peitellä sitä kaikkea, mitä en hyväksyisi. Nyökkään ja yritän niin kovasti esittää, etten ymmärrä mitä piilottelet, mitä salaat. Varjelet maailmaasi sanomattakin ja teet selväksi, etten saa kyynisin, kylmin sanoin koskea elämääsi ja repiä sitä palasiksi. Sinähän sait kaiken mitä odotit: hymyilet puhuessasi ihmisille, joita niin elämääsi kaipasit. Nauran juuri oikeaan aikaan, vaikka huvittavaa on vain säälisi, naiivi uskosi että minulla olisi sinun mahdollisuutesi. Jos tämä olisi elokuvaa, olisin viiltojen, mustan silmämeikin ja tupakansavun peittämä persoona, jonka katse kulkisi harhaillen tietä pitkin aina ihmisten kiireisiin askeliin asti. Mutta olemme tässä, ja minä vielä tuijotan ymmärtäen, kuinka joku voisi sanoa sinun sädehtivän.
Odotin tunteja, jotta se olisi ohi. Menisit pois, veisit maailmasi mukanasi. Unohdin hengittää, sillä kanssasi se on niin vaikeaa. Olin hetki sitten olemassa; satojen ihmisten ympäröimänä omassa maailmassani, mutta toit julmana inhimmillisyyden mukanasi. Olet jälleen elävien kirjoissa, unohdettuasi ne monet vuodet omassa ulottuvuudessamme. Etkö muista, kuinka halveksimme elämää? Unohditko, kuinka nauroimme tuskalle, katkeruudelle yön pikkutunneilla? Minä olen vielä hän, joka punastuu rohkeista sanoista. Minä olen vielä hän, joka mielessään hihittää omille mahdottomille skenaarioilleen. En ole koskaan tuominnut sinua ja muutostasi, sillä olen ystäväsi. Kuulen kuitenkin kylmissä, viiltoja täynnä olevissa kommenteissasi, kuinka en enää kelpaa. Et halua ymmärtää, miten en ole enää suurin osa maailmaasi vaan osa tyhjyyttä, jonka kuka vain voi korjata pois ja täyttää pinnallisuudella, elämän oikealla puolella. Särkyisikö sydämesi, jos kertoisin, kuinka niin monta kertaa olen jo ajatellut itseni hyväksymään tiemme eroamisen? Olisitko rikki, hajalla, kuullessasi kuinka helppoa minun olisi kävellä pois luotasi, ystäväni?
Aika ei lopu, mutta askeleeni johdattavat minut pois luotasi uppoutuessani ajatuksiini siitä, miten voittamaton tuo tragedinen katkeruus onkaan.
Ei kommentteja: