Kaikki se, mikä ei kestä

Tuhoan heikkona omaani, antaen kaiken tärkeän lipua sormieni lävitse. Kaikki on niin abstraktia, vaiheessa, mutta niin todellisia iskuja silmille. En pysty tarttumaan kiinni epäkohtiin, en niihin vääryyksiin tai sanoihin, joiden pitäisi tukahtua ajatusten virtaan. Suojamuuria ei saa tuhota, mutta kurin ja itsekriittisyyden todistaessa toisensa vääräksi jää jäljelle vain ja ainoastaan mielen kapina.

Mikään ei pelota enempää kuin kontrollin menettäminen. Siitä on ehdoitta luovuttava, kun sen kerran on menettänyt. Siihen ei voi enää tarttua, sitä ei saa kiinni. Lamaannuttavat flashbackit antavat virheille vain etumatkaa, eikä niitä voi enää käskeä takaisin. Peli on menetetty, kortit on jaettu ja kaikki omaisuus kadotettu. Sanoisin luovuttaneeni, epäonnistujana, mutta en enää taida välittää. Eikä sitä pelkoa itsensä menettämisestä voita mikään.

Tahto on ainoa, joka tuntuu pitävän sydämeni tahdissa. Huonossa sellaisessa. Tahdonvoima, pakonomainen jaksaminen, tuntuu samanasteiselta polttavalta stigmalta kuin ne synnynnäiset häiriöt, virheet, sairaudet, joita en koskaan päässyt pakoon. Ne tarttuvat kiinni kuin suorituspaine, riippuvaiset ihmiset, todistuksen keskiarvo. Silti ote lipeää, vaikka jokin pitää pystyssä. 

              Virheitä, 

                               moraalista heikkoutta, 

                                                                    pelkkiä huonoja valintoja,

                                                                                                                  vaarallisia toiveita.

Vedän itseni alemmas ojaan, syvemmälle sakeen. Mielivaltaiset teot, hetkellinen helpotus ei tunnu palkkiolta, tuskin edes rangaistukselta. En tiedä mitä haen, miksi en pysy kasassa. Haluaisin kysyä, kuka minua ohjailee? Silti syvällä tajunnassani tiedostan, että mikään ei saisi kontrollia minusta niin kuin minä itse — ja mieleni heikkoudet. Pelon olisi pitänyt ottaa valta aikoja sitten, ennen tyhmyyttä ja tyrimistä. Silti olen tässä, tuskaisena ja päivä päivältä yhä enemmän vihaisena. Turhauttaa. Maailma toimii liian hyvin, liian hyvin ilman minua. Tunnun taas loksahtavan väliinputoajan paikalle, ulos kaikesta, kuulumatta minnekään. Enkä edes välitä. Tämä alkaa olla liian vahingollista, vaarallista. Miksi en enää pelasta itseäni turvalliselle mukavuusalueelle? Miksi annan kaiken tuhoutua? En välitä, kaiken mitättömyys tuntuu säälittävältä. Selviän hyvin, yksin. Tiedän seuraukset, mutta onnekseni en osaisi enää mennä rikki. Kaikki on koettu, nähty, mutta joku aina loukkaantuu taistelussa. Tätä ajatusprosessia ei pysäytä mikään, olen päättänyt jotain mitä en voi pysäyttää, se on ainoa asia, minkä enää tunnistan itsessäni.

Minua ei kukaan pysäytä, 
minulla ei leikitä, 
minä en tee virheitä.

Ihmissuhteet rapisevat mitättömiksi roskiksi, silti ympäröiden ja aiheuttaen pelkkää pahaa mieltä. Jotain otetta pitäisi olla, mutta mistään ei saa kiinni. Koko ajan tuntuu, että olen yhä enemmän oman tilanteeni herra, mutta luonteenlujuudesta huolimatta tämä "herra" palvelee vain paskaa tilannetta. Kulissi halkeilee vanhan maalin lailla eikä muutoksia ole heti saatavalilla, paikkaamassa vahinkoa. Tuhoavatko seuraavat askeleet reittini kokonaan? Surkeus tuntuu liian omalta, mutta se ei ole ottamassa omaa mielen valtakuntaansa vastaan — sen sijaan tilalla odottaa liiallinen itsevarmuus, muutoksenhalu, joka raivaa kaiken tutun alleen.