Miksi tämä on niin kaunista? Miten tuo kuvottava, irstas, muiden koskettama, tahrittu sana on uinut tiensä näin syville vesille, omaan maailmaani? Suojamuurini, missä olet ollut?
Ei minulla ole voimia, maanisuudessa, tantristisessa epätodellisuudessa olen toivoton, heikko ruumis ironisesti täydessä otteessa oman kehon sisällä. Olen imbesillinä, epärationaalisena, sokeana olentona mennyt tuhoamaan kaiken sen, mille joskus omistauduin. Olen sokaissut itseni hirveimmällä myrkyllä, joka on karkoittanut ne suloisimmatkin tuoksut, pelon varovaisimmatkin merkit tiehensä. En edes verisin sormin uskonut kirjoittavani näitä sanoja, tai tukehtuvani niihin.
Voiko kylmyys, edes jää, pysäyttää sen mitä jo vuosia olen vältellyt, paennut? Menetys ei ole suuri, ihmisenä vielä säälittävämpi. Reitti itsetuhoon rakentuu nopeasti, mutta paluuta ei ole.
Yhä selvemmin näen sen tien, jota kaikki muut etsivät. Päätös ei ole koskaan ollut helpompi, tuntiessani näin suurta ahdistusta elämää kohtaan. Upottaudun keinolla millä hyvänsä, palaan tasolle, jossa kaikki rikkoutunut jää elämään. Limbo, minne kuulun. Sairaus, joka minut omistaa.
Minä rakastan sitä mitä olen.
Ei kommentteja: