Ei kannata tarjota auttavaa kättä, sillä siihen tarttuu vain viimeiseen toivoon nojaava. Se vaihtoehdoton, se epätoivossa kaatuva. Usko, ettet enää halua tietää.
Olen matkalla eteenpäin, niin kovaa ettei kynä pysy kädessäni tai lauseet mielessäni. Pohjalliset valuvat taaksepäin, kun nojaan jo epäimartelevassa kulmassa kohti tulevaa. En ehdi enää ajatella itseäni mihinkään vapauden tilaan, mihinkään terapeuttiseen nirvanaan. Kukaan ei pysy kannoillani, mutta ei kukaan edes yritä. Kuka teitä pyysi vanaveteen kuolemaan? Tänään nuo kaikki mitättömät katseet ovat astetta ärsyttävämmät, mutta seipäitä ei lennä mistään. Kenties katseita keräsi valheellinen turkki, kenties ne kertomani seitsemän salaisuutta egostaan uloskasvaneelle. Ehkä jo sulaudun, ehkä tämä on se rohkeusaste, jonka virrassa ihmiset luulevat minun aina kulkevan.
Sanani ovat teroittuneet, mutta verta ei valu kenenkään rinnasta. En osu, en edes yritä. Ääneni värisee, sanani eivät tule ulos. Kukaan ei huomaa, en siis minäkään. Ei maailmani ole harmaa, en ole menettänyt värejä elämästäni. Kaikki tuntuu välttämättömyydeltä, niin kuin hymy kasvoillani. Se ei ole tottumus vaan harhautus. Niin kuin se mitätön puhe kuulumisista. Etsin pakotietä, katseeni harhailee kellon tappavan hitaista viisareista aina jokaisen kasvoille, etsien kuningasta valtakuntaan, pelastusta omaan maailmaan. Kaiken sen keskellä, kaikkien meidän kasvoillamme on niin paljon samaa, vain harhautusta luomassa. Silti en kykene katsomaan silmiinne, sillä ne ovat niin kirkkaat, niin täynnä kliseistä elämää. Sanannekaan, ne turhuudet, joita luettelette eivät saa minussa aikaan mitään. Ei inhoa, ei sääliä, ei mitään. Tämän kaiken luovuttaminen, kaiken poissulkeminen on ehkä sittenkin mahdollisuus.
Merkityksettömyys saa väärän kuvan, sillä juuri se tekee kaiken vapauden. Tarpeiden seinät kaatuvat ulospäin, vaikka en koe valaistusta tai mitään niin kaunista. Kaikki täällä on vain niin turhaa.
Ei kommentteja: