Haistan jo sen lähestyvän. Sen saartamana on turha enää toivoa lämpöä tai helpompaa hengitystä. En toivokaan, en jaksa tai tahdo. En tahdo mennyttä yhtään enempää kuin tätä hetkeäkään. Tuskin tulevaakaan. Sitä kaikkea se aiheuttaa, tahaton ulkoilma, olematta yhtään niin pyhää kuin siitä kerrotaan.
Haistan pimeyden, loistavat katuvalot, yhdeksännen luokan joulujuhlan, väsymyksen sekä ihmisten arkisen elämän turhan kovan metelin. Tahattomia hengähdyksiä, joilla toivon matkan olevan hieman lyhyempi, henkäysten ollessa yhä merkityksekkäämpiä. Tartun ainoastaan yön pimeyteen, hohtaviin katuvaloihin kuin uudelleensyntymisen toivoon. Pimeydessä mahdollisuus sädehtiä, valaista muutama metri on haaste koko maailmalle. Henkäysten höyrystyessä muodostuu pelastus lämpimästä ilmasta, kaikesta siitä sanattomasta paineesta ihmisten keskellä. Pakotie pimeydessä, kun mikään ei vielä hohda lumoutta.
Silmäillessäni kaikkea, kuin en ennen ulos olisi katsonutkaan, huomaan jo vuodenajan ohittaneen minut. Syksy on tullut jäädäkseen, lopulta itsekin jääden pakkasten alle omaan horrokseensa. Lehdet eivät yritä enää pyörremyrskyn lailla ympäröidä ilmassa, aurinko ei enää jaksa lämmittää enkä minä jaksa olla hymyilemättä. En osaa enää päättää onko syksy hävinnyt pitkän taistelun vai antanut vuoron lämpimästi seuraajalleen.
Ei kommentteja: