(Vaihto)ehdoton

Keltaiset valot suorastaan hohtavat tyhjyyttä, sanomatta sanaakaan siitä totuudesta joka vain kelluu ilmassa. Tänään on kestettävä, rakennettava haarniska, puettava maski ja jaksettava. Se siitä, salainen nautinto laantuu kun lattialta on noustava. On pystyttävä, kun alusta viedään alta ja ruoka nenän edestä.

Tunnen oloni tyhmemmäksi, kun heikkouttasi naamioit menneet aivojesi syövereihin. Ei niitä kukaan tule kaatopaikalta hakemaan, rikottuja muistoja tai katkeria sanoja. Mutta sinä olet sairas, sinua on ymmärrettävä.

Oliko ensimmäinen isku nimissä vai ilmeissä? Paikkani oli ylimääräinen ja siihen olisi sopinut kenen vain muun painaumat. En pystynyt, kyennyt pitämään mitään ulkopuolista vaatimusta kasassa, sillä niin sortuivat odotuksien mukana myös sanat, joita ei lausuttu ääneen. Katseeni kiersi kehää aina samojen suhdekiemuroiden, kysyvien katseiden ja paikkansa ansainneiden olemusten kautta käsiini, kynsieni painaumiin. Häpeän kiemurrellessa nikamiani pitkin peitottu ajatusmalli pakotti pakenemaan. Kuulin kysymyksen, toistin toisen enkä katsonut taakseni.

Matka, jonka merkitys on kyseenalaisempi kuin koskaan.

Tuska on ansaittava, askeleet on astuttava ja sorruttava. Kuka tulkitsee psykologisia oireita, kuka hukuttautuu tuomiotta? Ei, ei tätä. Ei, ei noin. Ei, ei älä. Pyhä kolminaisuustorjunta. Puolustuskeinojen murtaessa jokaisen järjen seinämän saapuu yksin itsesääli, kyseenalaistaen kaikki ne piirteet, joiden varassa ulkomaailma minua pitelee.

Kohdatessa entisen elämän ei itketä, ei mitään menetä. Mielessä ei pitele paikallaan elämä vaan haarniskalla, maskeilla suojattu huutava kaatopaikka. Hukun teihin, meihin, heihin. Pidin kiinni kaikesta, mikä suojaa. Ajatuksien kadotessa mielten heikkouksien kitkemiseen unohdin itseni. Se piti lukita kauas pois kivun mukana laukkuun, kipulääkkeiden, vaihtovaatteiden ja identiteetistä kiinnipitävien sälän sekaan. Kaivoin helpotusta jo kuulluista kommenteista, vasta nyt tajutessa kaikkien muiden vääryyden olevan kaikki se oikea. Se kamalin kaikista saa uskoa.

Kuka olen, sitä he saavat arvailla, tuskin turhaan. Pysythän pinnalla, sillä unohdettua ei pelasteta.

Kaikki se kipeä hiipii maailmaani, vaatien tunti tunnilta enemmän. Silti kaikki tuntuu paremmalta, kuin rakentaen kaiken raunioiden päälle, tanssien jo valmiilla haudalla. Mutta pidin kiinni, ryömien moraalien varassa helvetillisen herkkyyden saattelemana. Ei ehkä edes oma maailma, kaikkien pelätessä haarniskan alta paljastuvaa. Oletan, suojaudun. Tämä on rajua, karua itserakkautta.