Jokin puhuttelee minua, pyytäen lupaa irtautumaan. Mitään näin henkilökohtaista, yksilöllistä en siedä. Olen huono pidättämään hengitystäni, pitämään katseeni tuntemissanikin silmissä. Maailma liikkuu ja katseeni on takertunut liikkeeseen, oppinut jahtaamaan mahdollisuuksia. Järjen tasolla en selittäisi tätä kenellekään, en edes kuiskaisi sitä korvaasi. Jos maanisuus onkin haaveilua, ja depressiivisyys järkeä? Vastakkainasettelu; sota. Ei tämä ole etulinja, tämä on turva. Enkä olisi minä, jos en haluaisi uhrautua.
Tekoni vuotavat puhdasta epätoivoa. Häpeä saa askeleeni melkein kiinni, enkä niitä pääse pakoon ennen kuin juoksen unimaailmassani. Puhdasta järkeä olen saanut kaivaa roskiksista, pölyisistä nurkista ja kierrätettynä kirpputoreilta. Katsoessani tänään lasin läpi suoraan jonkun silmiin, en oikeastaan tajunnut mitään uutta. Maailma ei vaikuttanutkaan pinnalliselta, vaan olin osa sitä. Teki mieli oksentaa ajatellessani, että hymyilin. Uskoisitko? Käyttäydyin kuin myyntipuhettaan pitävä huora. Hetkittäin toivoin käytökseni tekevän minusta sellaisen. En kuitenkaan jaksa yrittää verrata meitä, sinua ja minua. En tiedä itkisinkö, koska olen käyttäytynyt niin ilmiselvästi vai koska sinun ei enää tarvitse?
Valun muottiin, vanhoihin tapoihini. Jokaisena kynttilänä, stearinina matkani jämähtää. Sanoessani näin, ruoskiessani tekojani ajatuksissani tiedostan, kuinka huomenna minulla on kaikki syyt vihata itseäni, mutta sorrun rakastamaan tekojani.
Olen toissijainen, viimeisenä listalla. Vain, koska päätin omistaa itseni, ehkä pelastaakseni palan maailmaa tuhoilta. En usko tekopyhyyteen, en omahyvyyteen. Vuosien jälkeen, en ole saanut itsestäni tarpeekseni. Ette ymmärtäisi, ette pystyisi tai kykenisi siihen. Olette maailmassa toistenne vuoksi, eikä olemassaoloni ole riittävä sitä myötäilemään. Silti olen se, joka saa kaiken kunnioituksenne, kaikkein paras ystävänne.
Milloin kuulen sen taianomaisen lauseen: "sä olet muuttunut"?
Ei kommentteja: