Odotan

Toisinaan edes ruumiinosani eivät osaa käsitellä minua varoen. Ne riuhtovat, huitovat ja aiheuttavat haavoja, mustelmia, jopa arpia. Niin se kai on aina ollut, käteni, kynteni ovat löytäneet tien nahkani alle, enkä ole koskaan osannut estää sitä.

Keuhkoni eivät toimi kunnolla. En ole koskaan osannut hengittää, mutta kukaan ei ole suostunut kutsumaan minua vialliseksi. Itkeminen on naurua, kaikki on ulos tulevaa höyryä, savua, josta en edes välitä.

Kukaan ei sitä nää, ei varmaan minuakaan.

Kaikki minussa on jo kertaalleen paiskottu, ruhjottu kasaan, mutta ei minun niin pitäisi sanoa. Samalla tavalla kun kiskon hiuksiani, naksautan sormiani ja raavin ihoani, revin kaikkea. Ehkä siksi en säily toisten hyvän päivän ajatuksissa, saa suloisia tekstiviestejä, ehkä siksi olen tässä nyt. Sairaus ei minua kyseenalaista, miksi siis kävelisin pois sen luota? Eikö se satukin myöntää, kuinka ei jaksa? Kertoa, kuinka ei kykene auttamaan? Se on voimaton tunne, mutta ette te häpeäisi. Te olette se, joka luovuttaa itsensä anteeksiannolle.

Tarinani ei tee minusta mysteeriä, eikä kokemattomuus sinusta sivuhenkilöä. Saan katkeroitua, murtua ja kuolla. Silti en halua, koska luulen pystyväni kaikkeen. Turhaan taistelen, hengitän ja vierailen sairaalassa. Kaikki me tiedämme mihin tämä päättyy, kuinka mieleni reagoi tragediaan, epäonnistuneisiin yrityksiin elvyyttää kuollutta. Kävelen kaunista linjaa kohti luovuttamista, äkkinäistä pudotusta. En malta odottaa, kuinka saan murtaa itseni odotuksen päättyessä. Kuinka napsahdan kahtia, kuinka siististä viillosta tuleekin suuri purkauma, kuinka itkeminen ei enää naurata. Odotan, kun maailman saa elollistaa viimeisessä runossa, kuinka satujen saastuttama maailmankuva tuo kyyneliä muidenkin silmiin. Minä odotan, kun rakkautta saa vain osa minua, sairaus, kaiken kaatuessa.

Enää minua ei pelasteta, katsota silmiin ja kerrota satuja. Kukaan ei vahingossakaan poimi minua kadulta, sillä en ole tarpeeksi eksynyt ja hukassa. Tai ehkä minua ei enää auteta, saan vaan harhailla lohduttomana. Vaikka tähdet ovat turvallisesti taivaalla, ei kaunis maailma epätoivoa hukuta.

Kauneus ei auta, kukaan ei ketään pelasta. Toivomme salaa palkinto-asetelmaa, mutta emme ole palkintoja, sillä kukaan ei meitä halua.

Katsokaa, kumartakaa, minä  p
                                              u
                                                  t
                                                    o
                                                       a
                                                          n.