Puhut niin kovaa, kuin sinua pitäisi kuulla. Huudat niin kuin kipusi olisi arvokasta. Puhut itsemurhasta kuin välineestä, niin kuin elämästä. En ehkä osaa koskettaa sitä puolta elämästä, jonkinmoista elämistä, mutta ystävä, mikä oletkaan, älä aliarvioi taistelemista.
Vuosia sitten, joskus, mahdollisesti, olin jotain. Paljon, itseasiassa. Olin pienessä maailmassa jotain hyvin tärkeää. Minua pidettiin lähellä, liikkeellä. Aina oli kaipuuta, pitämässä huolen tärkeydestäni. Sitä voi miettiä, muistella, jaaritella. Silti sitä ei voi koskea, sitä ei voi valita. Sitä ei saa hallita.
Voisin sumun keskeltä nostaa päätäni ja esittää hämmentynyttä. Miksi olen tässä nyt? Mihin kaikki katosi? Olisinko taas mukana pelissä? Enpä usko. Mitään ei viedä, mitään ei oteta. Elämä ei rankaise, se ei leiki. Ehkä olen vain huono tässä, ehkä vain otteeni on lipeämässä.
Vasta kun sydämenlyönnit ovat rytmissä, selkä suorassa, osaa oikeasti puolustautua. Haluan vedota kauheuksiin, vääryyksiin. Olla osa sairautta. Sairaalloisen ihailevia ajatuksia, maailmanvaltausta ja oikeuttamista. Miten mitään ei voi menettää, ei edes muistojaan. Elämä ei ole ihan niin arvokasta, mutta ei ole turvakaan. Fiksaatioita, traumoja. Voiko sitä kaivata? Voiko tuoretta haavaa pahentaa? Osaisitpa edes vastata.
Kipua ei saa verrata, sitä ei saa koskea. Impulsseja ei voi hallita. Suojakeinoja, puhdasta psykologiaa. Sinä sanot itsekkyys, minä sanon huono ajoitus. Prinsessa leikkii uhria, huutaa apua. Silti, kaikesta huolimatta, vain seinäruusu saa kunnianosoituksia.
Sinua ei kukaan kumarra.
Ei kommentteja: