Kaikella kunnioituksella
luotte hymyn kasvoillenne,
rakentaen, rakastaen
sitä kaikkein tärkeintä,
itseänne
Unohdin katsoa ikkunasta sisälle,
kuinka äänensävy muuttuu askeleiksi,
kuinka silmillä leikitään
havupuut eivät kommentoi juurikaan,
edes juuriaan,
kerromme siitä tarinaa, keskenämme
kovin yksin
Annoin hetkeksi itseni teille,
niin kuin sanat lainaksi valheille
yrittäen kaikkeni riisuin myös teidän arvonne,
kaiken
Valkoisiksi jätetyt rivit paperissa eivät täsmää,
yrittämällä et tuota sanoja enkä minä sinua,
täydellisestä ei kaivertamalla saa verta vuodattaa
säilytän sitä valheiden vierellä
Hymynne ei hyydy,
asettaen naulaan sen viimeisen takin,
niin viimeinen aura ajoi pois,
itsestäänkö se kääntyi?
Ei kommentteja: