Päivät alkavat erehtymättä muistuttaa toisiaan, koen enää sumua. Jokin näkymätön kaava muodostaa kokonaisen vuorokauden, varmistaakseen, että minä putoan aina tuntien ulkopuolelle. En myönnä sitä, usko tai hyväksy, että olen irrallaan kaikesta, elämästä. Olen se pala koneistossa, joka ei purkamisen jälkeen sovikaan enää paikalleen. En enää ole. Avain kaikkeen, hallinnan tunne, valuu viemäristä alas tasan kello kahdeksan, kun polttava vesi huuhtoo viimeisenkin palan tahtoani mukanaan. Jokaisen rutiinin sanelemana olen hieman enemmän marionetti, sormeni eivät enää kosketakaan oven kahvoja, sillä ne aukeavat itsestään.
Jokin on noussut esiin. Se on vieras tunne, mutta se tuntuu kokemuksena käytetyltä, kierrätetyltä. En enää uskonut voivani olla niin irrallaan ja takertunut kiinni persoonaani kuin nyt olen. Repeämä repeämältä alkaa muodostua utopia, hullu mielentila. Jotain uutta, ihanaa. Annan vallan sairauksille, vastuun kaikkine huolineen. Toinen minuus, väliinpitämättömyys on luettavissa huuliltani, kun kukaan ei sitä ymmärrä jahdata, mutta kaikki se heikkous ja viattomuus, joka on päällejäänyttä ja pinttynyttä tahraa vain, saa silmäparit vakuuttumaan ehjyydestäni. Tuntien valuessa miinukselle koen sen kaiken, tyyneyden, irtautumisen. Olen avoin kaikelle pahalle, irstauksille ja kuvottavuudelle. Hymyilen yksin tähdille kylmällä betoniparvekkeella, sillä pidän siitä kaikesta, mikä muiden silmään on viallista
Taas... Kuulen mieleni keskustelevan, toruvan.
Jälleen... On aika irrottautua, paeta.
Kaipaan jotain, mitä minulla ei ole koskaan ollut, jotain mitä heikkouteni ei ole koskettanut todellisuuden rajamailla. Unet ovat tuskan lääkettä, jossa kaipuuni sitä jotain kohtaan voimistuu. Addiktoidun siihen huumaan, verisuonieni virtaan, kunnes silmieni sulkeminen on ainoa tie siihen maailmaan, joka pitää minut järjissäni. Haluan hukkua melankoliaan, rakastaa sitä tuskaa, ihailla vääristymiä.
Olen niin kaukana siitä mielestä, josta kaikki alkoi. En ole hukassa, mutta kadonnut eikä mikään ei ole paikallaan, oikealla tai väärällä. Puhdas sielu, täysin koskematon pala elämää ei ollut nähnyt silmillään tätä kaikkea. Jokin on järjestänyt maailmani sellaiseksi kuin se on, viattomana. Ajatusmaailmani huutaessa kaaosta ja janotessaan rauhaa, on aika kohdata oma painajaiseni - oma itseni. En usko helvettiin, mutta uskon kontrolliin, kaaokseen. Ehkä joskus uskon omaan paholaiseeni.
Ei kommentteja: