Niin lyhyt aika, mutta sinä luovutit. Viime metreillä annoit periksi. Sinä menetit kontrollin, annoit itsellesi oikeuden lopettaa sen hiljaisuuden. Teet kaikesta liian helppoa. Rakas, sinä tuntematon, et ymmärrä. Minä suunnittelen jokaisen sanan, jokaisen äänensävyn. 104 tuntia sitä sietämätöntä peliä, joksi minä sitä kutsun, mutta sinä luovutit.
En edes pelännyt, että unohtaisit, sillä minä tiesin. Ehkä vaarana olinkin minä, pelkäsitkö sitä? Tiedät niin kovin vähän, se on turhauttavaa. Minä tiesin mitä tekisin ja mitä sanoisin. Et sinä, sillä hutiloit. Et laskelmoi, kiirehdit. Pitäisikö siihen suhtautua eri tavalla? Kohdella kuin lasta? En jaksa olla jahdattuna, en siedä sitä. Tämä on kovin turhaa.
Teit kuitenkin jotain uutta, rakas, tuntematon. Sait minut kävelemään suoraan itseni silmukkaan, mukavuusalueeni reunalle. Hyppäisinkö alas vai tanssisinko reunuksella? Se et ole kuitenkaan sinä houkuttelemassa hyppäämään. Et ole kohtalo, ja sinua loukkaamatta, et ole mitään. Pieni isku, ärsyke mielelleni. Onnetonta, että ajattelen näin. Sinä, tuntematon, olet merkki, todiste, että olen elossa. Jokin hyvin inhimmillinen minussa reagoi. En usko sinun pystyvän parempaan, tuskin sinäkään. Mahdollisuus sijaitsee vain inhimmillisyydessäni, heikkouksissani.
Laskisinko? Unohtaisinko? 39 tuntia.
Ei kommentteja: