Aurinko ahdistaa, kodinkoneet huutaa ja askeleet ja sanat rapussa kuiskii valtaa. Ne tulee lähemmäs, eikä saa enää hengittää.
Näin sinut, vihdoin. Savun keskellä, varautumatta. Ajatukset olivat ajautuneet aina tuhansista vaihtoehdoista kaikkein epätoivoisimpaan. Ehkä olit vain jonkun kesäromanssi, kaukainen sukulainen. Kerran täyttänyt ilmaa, samalla tuhoamassa keuhkojesi tilaa. Vain vilkaisu, ja olit siinä taas. Lasin takana, kaikessa hiljaisuudessa. Katse kohdistuneena samassa kulmassa, sama tumma paita päällä. En tiedä kuka olet, mutta aina tuijotan, avaan parvekkeen ovea ja haluan sinun olevan kaikki se, mitä tarvitsen. Silti lähdet, katoat ja kesä vei sinut kai mukanaan. Palaathan.
Olin niin auki, että pieni sana vei minut toiseen aikaan, toiseen paikkaan. Hetkessä katseeni ei tarkentunut ja olin kadottamassa rooliani. Sen jälkeen mikään ei ollut samaa. Kävin sotaa, ikuisuudelta tuntuvaa antautumista jotain näkymätöntä vastaan. Minut valtasi hyökyaalto, joka potki ja kuristi jokaisen hengenvedon mukaansa. Onko se kaikki sattumaa, ettei kukaan tänään olekaan? Puhelin soi, mutta en pysty vastaamaan. Äänen murtuessa, apuhuutojen hukkuessa hysteeriseen nauruun kipu kuivattaa. Minä vihasin kaikkea, mutta murruin pahemmin kuin koskaan. Älkää vain tulko kertomaan; jumalauta kadotkaa.
En malta odottaa, kuinka pääsen kertomaan. Palkallisena minua kuunnellaan, huijataan uskomaan. Minut hypnotisoidaan, ja minä unohdan kaiken sen tunniksi. En osaa huutaa, mutta tuskin tarvitseekaan, sillä kaikkein pahinta on odottaa. Auta, en enää osaa.
Ei kommentteja: