Kasvoni tuntuvat paljailta, kehon lailla suojaamattomilta, liian heikoilta kosketukseen — ollakseen.
Sekuntien vieriessä eteenpäin, en uskalla koskea aikaa ajatuksenkaan tasolla. Kaikki se tulee takaisin suorina iskuina ja tajuan kaiken, mitä en saisi muistaa. Unettomia tunteja, joista revittiin kaikki se salattu irti. Kuin ristin polttamia kosketuksia, omaksi asti kaivattuja. Sanomme katuvamme, niin valon lailla se tyhjyys, yksinäisyys, kestämättömyys herätti tuntemattomaan tunteeseen. Tiesin sen sattuvan, pettymyksen lailla. Sen, jonka tulen aiheuttamaan, sen mitä en osaa antaa. En halua uskoa, en halua muistaa tai unohtaa. Pelkään kävellä, sillä edes juokseminen ei vie minua pois sen tunteen luota.
Kaiken sen myötä painuin kasaan, paineen luomassa sulkeutuneessa maailmassa. Puristuksissa, satuttamatta ketään, käsissä, joiden otteessa sinun ei koskaan kuulunut olla. Hairahduin, mutten rikkonut. Sanojen ääressä oloni ei ollut koskaan niin ontto, mutta kaiken sen vuoksi olin valmis huijaamaan ketä vaan. Keino pitää se totena, pitää kiinni ahdistavuuden ja kauneuden hetkestä oli itse vääryys. Näin ei tapahdu, tämä ei ole totta.
Sen kaiken jälkeen mikään ei ole mahdollista. Kenenkään sanat eivät enää koske, niin kuin omani kaikuvat yhä korvissani. Muistatko vielä. Uskotko yhä?
Olen voimaton, toivoton. Ääneni vaikeroi käheänä, kun näkymättömän kipu säteilee kehossani. Se et ole sinä, sillä kaikessa petoksessa, huijauksessa annoit enemmän mitä tiesin tarvitsevani. Vaikeudessa riutuessasi et pelännyt kertoa, vaikka tiesit varmasti. Niin kuin kaikki se, mitä te todistitte, mikä ei ollut pysyvää, en pysty sitä samaa tekemään. Hetkellisesti, tuskaisena vain voin varjon lailla liimautua ihoon kiinni. Pimeyden luoman turvan lailla olen kuitenkin jo tiessäni, toivoen vaikeuteni tarttuneen viruksen lailla. Ei sitä kuiskita haluavansa, keskeneräistä, menetettyä.
Näin ei saisi käydä. En saisi olla teidän sortumanne, hautausmaanne. Ymmärrätkö sen menetetyn, menettämättömän viattomuuden? Sen vältetyn, sulkeutuneen elämän? Putoat uhrien lailla siihen, mitä minä aiheutan. Se ei ole kaunista, niin kuin ei kauneutta vuotavat sanasikaan. Loimme vain tuskaa, lisää vaikeutta, tulehtuneita avohaavoja.
Niin lähelle oikeaa jäävät ääriviivat lakanoihin, sanat hiuksiin kiinni, pakotettuina vain luokituksena kiellettyyn. Todistan, unohdan, tulen kaipaamaan. Heikkona, häpeässä toivon, että pystyisin samaan. Yhä uudestaan. Se olisi vain valhetta, vaikka hetkenä en koskaan antaisi kenenkään sitä sortaa.
Ei kommentteja: