Äkkilähtöä vaille valmis

Osaisipa kuvailla sitä tunnetta, joka saa välillä pudottamaan pään käsien varaan, mutta sekunnin päästä taas juoksemaan toiseen huoneeseen ja sieltä takaisin, vaan tehdäkseen saman uudestaan.

Olen kai sitten vaan niin keskellä suurta tunnemyrskyä, etten edes tiedä mistä aloittaa. Inhottaa, että kirjoittamisesta on tullut "hei rakas päiväkirja"-tyylistä mussuttamista, mutta suurimmat sotkut näyttävät harmikseni pyyhkivänsä kirjoittamiskykyni ja analyysisen puoleni täysin. Siispä tuloksena on yksinkertaisia sanoja, ei niin mietittyjä tekstejä ja syvää turhautumista.

Vielä tiistaina kaikki oli hyvin, noin päällepuolisesti. Keskiviikkona, teknisesti torstain puolella, ei enää sitäkään. Missä vaiheessa itse tiesin, että hei nyt kaikki ei ole niin kuin pitäisi? Huhtikuussa. Surkuhupaisaa tässä on se, että silloin minulla meni hyvin. Olin henkisesti jollain tavalla tasapainossa, myös taloudellisesti ja suoraan sanottuna olisin toivonut pitäväni enemmän puoliani.

8 kuukautta myöhemmin ollaan tässä. Kirjoitan ahdistuksen ja turhautumisen vallassa tekstiä, jolla toivon saavani aikaan hetkellisen rauhoittumisen tai vaan muutaman syvän hengenvedon samalla kun spotify soittaa viimevuoden kovimpia discohittejä. Hip hurraa!

Miksi helvetissä en ole vaan puhunut suoraan? Pelkään paljastuvani. Omassa elämässä en toivo mitään muuta enemmän kuin sitä, että kaikki mahdollisuuteni olisivat avoinna. Kaikkea ei silti voi saada ja sen olen tässä todennutkin. Sain "uuden alun" ja nyt kadun sitä. Ironista ja todella hassua, kait. En jaksa alkaa pyörittää sitä samaa säälittävää levyä, jonka sanoman tunnen ulkoa "enkö ole kokenut jo tarpeeksi pahaa, miksei mitään hyvää tapahdu mulle?" jnejne. Sillä saa kyllä mielen maahan, tai pidettyä sen siellä. En siis tarvitse sitä, kun on tarpeeksi haastetta jokaisen ohittavan sekunnin tapahtumattomuudessakin.

Haluan soittaa muuttorekan, haluan lähteä epätoivossani jopa siivousfirman työhaastatteluun, haluan kävellä täydelliseen vuokrayksiöön pääkaupunkiseudulla ja ostaa sen varattomuudellani. Jos tiedän mitä haluan, miksi minun täytyy elää epävarmuudessa ja jokainen sekunti pelätä enemmän kyvyttömyyttäni elää lainatulla rahasummalla?

Haluan pois enemmän kuin mitään muuta. Haluan etelään, turvallisemman liikenteen sekaan, suvaitsevien ihmisten lähelle ja tuttavieni ympäröimäksi. En halua aloittaa alusta enkä toki jatkaa siihen mihin siellä jäin. Haluan pystyä elämään jokseenkin tutussa ympäristössä pelkäämättä jaksamistani, kasvavaa inhoani tai pinnan alta paistavaa masennustani. En halua takaisin onnettomuutta, jatkuvaa yksinolemista vaan tasapainon. Haluan rauhan, itsevarmuuden, onnellisuuden tuottaman jännityksen ja luottamuksen tulevaan takaisin. 

Eikä kukaan usko epätoivoani. En ole koskaan luovuttanut näin mitään, en ole koskaan tehnyt jotain ja myöntänyt suurta erhettä. Nyt en kaipaa mitään saarnaa virheistä vaan syvää ymmärrystä, että näinkin rasittava perfektionisti voi tehdä virheen vaan oppiakseen.

Vaikka viikossa voi tapahtua paljon, muutama pieni hyvä asiakin, on kaikki silti sekaisin. En odota koskaan helppoa ratkaisua, mutta en haluaisi menettää toivoa. Jospa minua voitaisiin auttaa takaisin oikealle polulle, ilman hätiköityjä päätöksiä. Haluan rehellisesti vain muutoksia.

Hei kerroin jo

Jes, olen elossa. Jokainen päivä nousen sängystä, juutun hetkeksi miettimään mitä unissani olin, mitkä olivatkaan mahdollisuuteni.

Ei siitä kohmeesta koskaan herää tai nouse. Ei, ellei oikeasti siihen kykene ja pysty. Se on se juju, se tahdonvoima on jotain mikä täytyy kanavoida. Siihen pitää oikeasti opastaa ja siihen pitää pystyä yksinään.

Minä pyysin apua. Olen kiertänyt ja kaartanut jokaisen, joka voisi ohjata minua lähemmäs sitä oikeaa polkua, kanavoitua herätystä siitä kaikesta. En romantisoi tilaa, joka saa minut itkemään stressin uumenista ja riitelemään ainoan tärkeän ihmisen kanssa. Eihän siinä olisi järkeä.

Haluaisin tietää teenkö oikeasti kaikkeni. Kulutanko turhaan fyysisiä voimiani uskoen, että ehkä tämä tästä. Olen jo tehnyt kaikkeni? Miksi helvetissä mikään ei sitten korjaannu? En ole koskaan osannut rikkoa tai korjata mitään. Olen vain lojunut hiljaa, muita suojellen niissä riepaleisissa palasissa jotain ihmeellistä elämän jäännöstä. 

Joka päivä löydän itseni etsimästä muutosta. Pieniä onnen hetkiä siitä, että ehkä riuhtomalla saatoin saada oman pienen hetken. Tämä kaikki on osittain hyvin samanlaista, kuin kuvittelisi. En kuitenkaan koskaan halunnut uskoa, että olisin näin jumissa jossain pääni sisällä onnettomuudessa.

Vielä jaksan koettaa onneani. Tai oikeastaan tahdonvoimaani. Olen yrittänyt, sanoin kertoa mitä päässäni liikkuu, mitä minulle tapahtuu. Tunnun sortuvan joskus kehuttuihin ominaisuuksiini, itseilmaisuun. Kukaan ei tunnu saavan kiinni ajatuksistani, peloistani, tunteistani.

Minua pelottaa. Vuosien jälkeen ei pelko ole kadonnut, se vaan muutti muotoaan. Niin paljon tästä on samaa ja niin vähästä olen valmis luopumaan.

Ehkä huomenna "anteeksi"-sanaa ei ole olemassakaan.

Ennenaikaista muistamista

En haluaisi valittaa, en nyt, en koskaan. En jaksa, ei tee mieli, väsyttää, nälkä, ei noin, ei näin. Ehkä nyt sittenkin, ehkä ei ollenkaan. Missä viipyy se viimeinen pisara, missä kohtaa saa napsahtaa? Turha kai kysyä, kun ei sitä koskaan saa tietää. Ei sitä kai tapahdu.

Olen tuskaisen tottunut. Niin tottunut ulkomuotoni sairaalloiseen näkyvyyteen, mieleni miellyttämistarpeiseen murtumiseen, rahattomuuden armottomaan itsepäisyyteen, hiusteni tuhottomaan toivottomuuteen. Niin tottunut, että en ajaudu pohjalle. Pysyn vesirajalla, eläen päivä päivältä tunteettomampaa elämää, keräten muutamat kyyneleeni ja jatkaen taas turhuutta.

Enkä koskaan voisi mitään sanoa. Vaikka huutaisin, olisin liian terve, hyväkuntoinen. Pintaliidon kaltaista hoitoa kai voi aina saada. "Onko paha olla? Noh puhutaan pari sanaa ja olet terve taas!"

En silti tahtoisi valittaa.

Voinko ohittaa nämä vuodet, kun mikään ei osu paikalleen? Kun toivo tuntuu olevan niin kaukana, että unelmat alkavat hajota tunkkaisena savuna ilmaan. Mikään ei tunnu menevän oikein, mikään ei ole enää helppoa tai tavoittelemisen arvoista. En voi enää muuta kuin pudota syvemmälle, odottaa iskua, jonka ansiosta voin olla pohjalla. Väsyttävää ajatella, että näin joutuu jatkamaan.

Paljon, paljon kirosanoja. Turhautumista. Olen niin väsynyt leikkimään tätä. Valehtelemaan, koska en osaa muutakaan. En voi antaa muille vastuuta minusta, enkä haluakaan. Kaikki on helpompaa näin, kun kukaan ei näe. Osaisimpa sokaistua yhtälailla. Päätökseni ovat täyttä kuraa, eikä sitä mikään korjaa. Umpikuja. Enkä halua enää murehtia. Olen sairas, kaikkea vailla.

Ajanlaskua

Tällä hetkellä tärkeältä tuntuu muistaa, miksi minua odottaa mahdollinen auttaja jossain monen sadan kilometrin matkan päässä, tulevaisuudessa, useiden viikkojen tuotavana.

Miten se onkin niin, että joudun mutkikkaimpien teiden kautta hakemaan jotain niin itsestään selvää, kuin kuuntelija. Apua en osaa odottaa, en ole sitä koskaan oikein saanutkaan.

Todellisempi reitti tuntuisi olevan kaiken kirjoittaminen iholleni. Muste voisi lohduttaa, jos mistään tästä saisikin assosiaatioiden kautta jotain voimaannuttavaa. Luulisi, ettei kukaan halua muistutusta peilikuvastaan. Silti se kiemurtelee aina mieleen, miksei se voisi tulla esiin silmilläkin. Miksi paeta?

Voisipa mennä ajassa taaksepäin. Ehkä kadun tuonkin kirjoittamista tänne. Yritän omissa ajatuksissani käydä läpi mitä kummallisempia skenaarioita, mitä jos jotain pahaa tapahtuisikin. Mitä jos asiat olisivat jollain lopullisella tavalla toisin. Olisin saanut kyyneliä aikaan, mikä ehkä lohduttaakin. Enkä enää tiedä ketä huijaan ja miksi.

On niin paljon asioita, jotka menettäessäni en löytäisi tietä jaloilleni. Niin ainakin pelkään. Miten päädyin tähän? On tarpeeksi murehtia joka päivä siitä, kuinka vähiten vahingoittaa mitään, kuinka toisilla olisi helpompaa. Eikä sitä edes huomaa. Ei ennen kuin näkee oman väsymyksensä sinä kamaluutena, katkeruutena kun pistää jokaista välittämäänsä vain omilla myrkyllisillä puutteillaan.

Se sattuu jo tarpeeksi, kun vastoin kaikkea mitä on joskus ollut, unohtaa miten voikaan mieltään ilmaista. Mikään ei ole tasapainossa, vaikka joskus horjuen olen ollut onnellinen, nyt en enää löydä tietä kaikelta epäröinniltäni.

Ehkä vain haenkin sitä tuttua verenmakua suuhuni.

Huutaen

Osaan jo hakeutua pois. Pois siitä pahasta, mikä raahaa aina lattian tasolle. Sanon ääneen, että tämän ei pitäisi mennä näin. Ei kukaan ehkä kuuntele, ymmärrä tai vastaa, mutta minä tiedän. Minä saan voimaa sanotuista sanoista. Kerrankin, oikeasti melkein sanoin asian haparoimatta.


Minusta ei paista itsevarmuus, vaan kiitollisuus. Olen nöyrä, mutta varma, että en enää tuhlaa aikaa luovuttamiseen tai vain toisiksi parhaimpaan. Teen kaikkeni päästäkseni irti siitä myrkyllisestä tavasta elää, vierittää päiviä eteenpäin. En lupaa toisille, en itselleni kuuta taivaalta tai onnen jatkuvia ilmestymisiä. Haluan todellisuuden, mitä en pidä yllä ahdistusta lievittävillä harhautuskeinoilla, vaan oikeilla asioilla. Ei, ehkä en pysty kaikkeen samalta istumalta, myönnän sen.


Taistelen jok'ikinen päivä sairauksieni kanssa. Niiden pitkäaikaisten, fyysisten, psyykkisten. Haluan rynnätä kertomaan mitä mieltä olen, miten olen kaiken analysoinut. Haluan avata, miten paljon kaikki minuun vaikuttaa, avata itseni huolehtimatta ammatin taakse kätkeytyneen yksilön ajatuksista. Kaikki ei ole niin merkityksellistä, ei vain ole.


Haluan huutaa, kuinka olen vielä liian heikko antamaan anteeksi. Karjua, kuinka katkeraksi menneisyyteni on minut tehnyt. Haluan pyytää apua, haluan avunantajan ja toivoa, neuvoja kuinka mennä eteenpäin. En pysty siihen yksin, myönnän sen. Hiljaa, mutta varmasti aion antaa itselleni vapauden olla viallinen, niin viallinen etten sitä itse pysty korjaamaan. En edes näin, kirjoittamalla ehkä totuuksia jonnekin, missä konkreettisesti sanoja ei voi edes repiä palasiksi.


Haluan mullistaa kaiken, oman pienen elämäni, oikeuteni. En siirry kaiken yläpuolelle, mutta haluan vain takaisin sen hulluuden tunteen kun kaikki niin vaiheessa, niin nopeasti saa onnen tuntumaan todelliselta.


Kohta minulla on ei mitään, mutta kaikki varmassa otteessa. Sen halusin vain sanoa.

Irti omasta

Tuskainen olo valtaa verisuonien kautta yhä laajempaa osaa kehostani. Se sykkii, miltei puhkeaa ulos ja käteni ovat kirotut kurottamaan sitä pahaa pois. Sisältä ja ulkoa, kun tuskaisuus ottaa vallan on helvetti irti. Epämukavuus on tuttua, kotoisaa ei kuitenkaan koskaan. Halu päästä irti jostain niin vaikeasta, omasta kehostaan, on heikottavan vakavaa. Ei saa turhautua, ei näin pitkää suhdetta niin epäreiluihin sairauksiin saa noin vaan unohtamalla poistaa. Voi olettaa, että ote on pitävä. Vuosien aikana minkään ei pitäisi muuttua, eikä se tuska tullessaan koskaan ole ohjenuoraa noudattamalla yhtään helpompi piru tappaa. Se satuttaa.

Ehkä haparoin turhaan. Jokainen neuvo, joka sattuu silmieni eteen (sitä ehkä etsiessäni) kertoo uskaltamaan, lopettamaan, jatkamaan eteenpäin, unohtamaan. Minun itseni vuoksi. Silti epäröin. Pudotin itseni omasta huolenpidostani, jonnekin missä ajauduin taas tuttuun ja turvalliseen sekasortoon. Enkä jaksa nostaa sormiani syyttääkseni, sillä peilissä näkyvät vain väsyneet, mutta niin uskolliset silmät. En kestä tappiota, en uhreja.

Niin surkuhupaisaa. Karata niin kauas, kokeilla haparoivin askelin jotain niin somaa. Vaaleanpunaisia unelmia, toisten kertomuksista tuttuja askelia. Se oli alusta asti selvää, että mikään ei loksahda niin paikoilleen kuin piti. En ole varma, saanko koskaan kokea sitä täydellisen suorituksen tuomaa onnea. Kaikki alkaa tuntua yhä enemmän väärältä, jokainen ajatus sattuu epävarmuudessani, jokainen asia tuhoaa mielenrauhaani. Olen palannut selviämisen määritelmään, kun aie on taistella ajan kanssa ja päätyä aina huomiseen.

Liian helppo, tukahduttavan tarpeeton. Ei sitä ehkä huomaa, miten paljon paloja toisista minuun pääseekään. En osaa tukkia reittejä, jotka imevät taakkaa itseensä. Joka päivä mieleni painaa entistä enemmän ja olen oppinut yhä paremmin, miten suojella jokaista pieniltäkin pahoilta. En anna teidän vahingoittua, kenenkään.

Niinpä raavin sen kaiken kiltteyden ja tuskan pinnalta pois. Ehkä joskus yllän rohkeuteen asti.

Pimeä laatikko

Yli vuosi sitten aloin kirjoittaa taas blogia. Aloitin 120 minuutilla, kirjoitin odotuksistani, pettymyksestäni ja tulevista päätöksistäni. Se kaikki koski vain yhtä merkityksetöntä henkilöä, mutta tällä hetkellä se kirjoitus ei voisi olla sisällöltään tai merkitykseltään yhtään parempi tämän kaiken aloitukseksi.

Viime vuonna ja nyt-vertailut ovat olleet aina mielestäni yllätyksettömiä, ylihehkutettuja ja täynnä turhia yksityiskohtia. Silti istun tässä kirjoittamassa jostain yhtä tuskallisen tylsästä.

Niin monien toistaessa samat sanat samalla kun he taputtavat olkapäälleni, miltei riisuen sen ainaisen tekoystävällisen hymyni, alkavat jalkanikin jo tutista. "Sulla tulee olemaan sitten vähän hankalaa". Kiitos? Ei edes minun pyrkiessä yksin maailmalle, ironisesti vain kivenheiton päähän entisestä, kukaan pelotellut vastaavin keinoin. Se ei tuntunut haasteelta, vaikka kaikki ei mennytkään niin kuin piti. Maailma piti lujasti otteessaan ja todellisuus odotti kolme kerrosta alempana.

Kaikki oli minun. Yksin omaa valtakuntaani, enkä antanut byrokratian tai monimutkaisten järjestelmien sekoittaa maailmankuvaani. Tämä kaikki oli ansaittu saavutus, ei korvaus kaikesta tuskasta vaan kovan työn, haaveilun ja sinnikyyden tulosta. Vähän kolhittu ja kärsinyt asunto, vailla moderneja niksejä tai täysin kiinnipysyviä laatoituksia.

Minulle ei ollut edes hetken vaikeaa nukkua yksin omassa valtakunnassani. Minua ei itkettänyt, että kaikki vastuu on minun, arkisine asioineen, pelottavine laskuineen. Olin jopa autettu, mutta siihenkään ei syytä pitkään nähty. Olin kiitollinen, nöyrä ja ylpeä. Nyt, kun se alkaa kaikki hiipua käsistäni, minun hallinnastani... Alkaa näiden hieman kurtussa olevien kulmienkin alla pelottaa.

Vuosi sitten en edes halunnut ajatella, mitä tällä hetkellä elämässäni tapahtuisi. En voinut kuvitella, että mieleni koskaan rauhoittuisi, että koko ajan ei olisikaan pimeää. Enkä sitä, että voisin koskaan laajentaa valtakuntaani, antaen siitä kristillisen tasajaon mukaan puolet kenellekään. En ajatellut, että minua vaadittaisiin rakastamaan, huolehtimaan, opettamaan.

En usko mihinkään pysyvään. Kaikki edessäni on joskus hajonnut, jopa altani. Niin jalkani, itsetuntoni, varmuuteni, päätökseni. Kukaan ei silti pysty lyömään alas tätä kaikkea tulevaa niin kuin pääni sisältö. Ei kuitenkaan, ei pitkään, mitä jos, ei ainakaan näin, vielä kadut.

Nyt jätän tämän kaiken, otan vastaan haparoiden jotain, mihin en varmasti ollutkaan valmis. Voin sen sanoa, kirjoittaa, mutta en peruuttaa. En vanno ikuisuutta, mutta vaadin nöyryyttä oppia ja opettaa. Antaa ja ottaa. Puolustaa ja rikkoa.

En tiedä vieläkään maailmasta tarpeeksi, mutta tiedän pakanneeni ainoan asian millä selviän. Vapauden.

Hylkäyskirje

Viimeaikoina minut ovat herättäneet kaikki näkymättömät ystäväni. Alitajuntani uumenista nousseet painajaismaiset mielikuvat, kaikki ne pienenpienet ärsykkeet tarttumassa kiinni kurkkuuni. Ne ovat herättäneet minut horroksestani, ei siitä ensimmäisestä asteesta - tästä kaikesta.

Kyyneleet ovat vain reaktio hetken kestämiseen. Tilanne ei ole koskaan täysin toivoton, vain kykenemätön hengittääkseen, rauhoittuakseen. Ehkä hetkeen ei löydy lääkettä, mutta herätys oli vääräänkin aikaan täysin sopiva.

Turhautuminen on noussut ylitse muiden täysin tyhjänpäivästen kokemuksieni rinnalla. Haluaisin palata siihen mukavaan rappioon, mitä vielä muutama kuukausi sitten kovasti yritin ohittaa. Minua kannatteli maailma, asfaltti ja ne tulevat ja menneet valinnat. Mikään ei vielä koskenut minua, kaikki oli vasta edessä eikä päivämääristäkään niin merkitystä.

Olisikohan se niin, etten vieläkään halua ottaa tätä vastaan? Tätä minulle täysin avosylein tarjottua, väärin kenties arvottua, omaa ihanuutta? Olen niin yrittänyt, hukuttanut itseni kuvitelmiin siitä mallennoksesta, mihin uppoaisin. En hetkeäkään ole tuntenut sitä aitoutta, mutta pelko ei ole vielä tullut ottamaan kiinni todellisuudessa.

Tekosyyt alkavat valua harkintakykyni lailla enkä tiedä enää onko järkevintä tämä pitkä hiljaisuus vai kaiken kiinniotto jälkiseurauksin? Miten välttää se kaikki huomio virheistä, mitä kuollakseni pelkään? En syyttä ihaile varmempia, mutta kieltäydyn kauniisti parrasvaloista. Ehkä en kuitenkaan anna periksi.

Jaksan taistella ikuista antamisen tahtoa vastaan. Sanon vielä kerran, toisenkin. Onko siihen aikaa, miten ollakaan?

Tunne✝on

kaikki on ehkä jo paikallaan
tarpeeksi vinksin vonksin etten enää huomaa
saa hetkeksi jopa unohtaa,
kun tarpeeksi monta kertaa silmät ummistaa

minut on saatu kiinni
ehkä rauhoitettu
hetkeksi vain
ei saa huolestua

pehmitin kaiken rikkinäisyyteeni
annankin siis unohtaa
veriset jäljet nilkassa,
vain kiinniotetulla

odotuksissa molemmat
painajaismainen unelma,
epäilys liian suuresta vaikeudesta
odota vaan sirpaleita

jos kykenen olla läsnä
huuruista
kuihtumista et osaa lopettaa
ei tunnu enää
...
edes pelko

Itseoikeutettu

Huulet kiusaavat, ne rikkoutuvat taas väärään aikaan, vääränä päivänä. Miljoonat kerrokset useita kalliita voiteita enkä voi todeta kuin niiden polttavan kivun ja rikkinäisyyden.

Kuulen paljon sanoja, saan paljon aiheita naurahtaa. Järkytyn joka kerta, kun itkun sijasta päästän vain ulos hysteriaa keinolla millä hyvänsä. Sen voisi ottaa kiinni, riuhtoa irti sisältäni ja antaa minun kuivua tuskaan.

Enkä hetkeäkään enää yksin ollessani pysty ylistämään mitään. Luulen kaipaavani jokaista hetkeä, jonka voisin tuhlata aivan toisenlaisissa huolissa. Silti pelko vyöryy ylitseni ja huoleni ovat jo oven avautumisen jälkeen maailmalla. Huoli huolettomuudestasi, tahdostasi kertoa.

Jouduin pyytämättäni sen kauniin ringin ulkopuolelle, sinne missä ne kauniit ja voittamattomat ihmiset käyvät näkymättömiä voittotaisteluitaan. Epämukavuusalue, jossa en koe enää minkään ominaisuuteni olevan vahvuus. Päättäväisyys uppoaa vaihtoehtoihin, rauhallisuus meluun, sanat toisten puheensorinaan ja rohkeus pelkoon. Jokainen olotila tekee täyskäännöksen ja haluan aina kompuroidessani juosta takaisin omaan piilooni.

Pystyn taistelemaan todennäköisyyttä vastaan, olen murskannut sen vihollisenani usein. En silti pysty kääntämään selkääni anelevalle minälle, vuosia sitten tehdyille lupauksille ja olotiloille. Pakenen peilin eteen rääkättyäni esiin ne ahdistuksen peitossa piilotelleet suolaiset kyyneleet, enkä edes silloin osaa pyytää anteeksi kuvajaiseltani.

Olen onnistunut murentamaan sen ilon ja onnellisuuden, jonka parissa pystyin elämään hiljaa vielä hetki sitten. Sitten minun piti sanoa jotain, mitä tulen katumaan. Yksi lause ja voisin antaa kaiken haluamasi. Ehkä odotat vastassa, hymyilet ja otat kädestäni. Silti, kauneimmassakin kukkaisessa paratiisissa päästäisin irti otteestasi ja kääntäisin selkäni. Tietäisin, mitä kuulisin suustasi. Kyvyttömyyden ymmärtää, ansaitun loukkaantumisen ja murheen.

En vielä ole valmis pettämään ketään, kärsiessäni näistä sydänsuruista, kun minä itse mursin pettämättömän muurini. En usko löytäväni korjaavia palasia tänään, en huomenna. Elpyvätkö moraalit, koskemattomuus, viattomuus?

Hoiperrella

Palautuminen vie sitä liikaa aikaa, mutta edes riittävän tuhlaaminen ei auta pakenemaan. Mikään vääräkään lääke ei sulje pois turhan nopeaa sykettä, horjuminen ei saa näitä ajatuksia harhautettua. En sano mitään liikaa, tuskin ainakaan. Silti häpeä ja ahdistus valtaa koko olemuksen, vaikka teen yhä enemmän sitä, mistä joku toinen ehkä saa onnensa. Minä häviän.

En pysty ravistelemaan sitä riivaavaa tunnetta, että koska vain, mistä vain, jokin hyökkää. Valta on siirtynyt, sanat on sanottu ja odottaminen tuskastuttaa. En muista, milloin rauhallisuus olisi vallannut kehoni ja syvään hengittäessä en haluaisi vaan avata silmiäni nähdäkseni kaiken, mutta samalla en yhtään mitään. Säikähdän, kun puhelin värisee, lopetan hengittämisen, kun kerrot ihmisistä, jotka ovat nähneet aina enemmän kuin minä.

Olen piiritetty, kaikki tiesivät, tietävät. Hyökkäävät. Yritin olla lupaamatta maailmaa, mitä vaan vakavaa. Samalla kun minätietoisuus oli katoavalla rajalla, olisin tarttunut mihin vain todelliseen. Tein väärin, tätä tulen katumaan, mutta nyt kaikki pelottaa.

Tehoaako enää, jos jätän kasvoilleni sen kylmän virneen, mitä kaikki väittivät pelänneensä? Onko liikaa, jos liikun enää niissä kaikkein vahvimmissa vaatteissani? On vaikeaa katsoa ketään silmiin, palautua pelastamaan olemustaan. 

Haluaisin niin palata. Voiko enää se kaikista kylmin, jäätävin puoleni tuoda vanhan takaisin? Kaiken sen helpon epävarmuuden, vastuullisen yksinäisyyden, sairauden? Ehkä saan todeta, että en voikaan mitään niin rakastaa, kuin sairautta, kipua.

Kadun vielä

"Mä en tiedä mikä tekee susta niin erikoisen.."

Voivatko sanat syövyttää? Tartuttaa?

Pelottaa kirjoittaa, painaa näppäimiä niin alas, että siitä jää jälki mihin vaan tietokantaan. Väittävät, että se vapauttaa. Se vangitsee vastaamaan sanoistaan. Joku vielä löytää, etsii, näkee.

Tahtomattani sulkiessani silmäni vaivun syvemmälle, turvan ulkopuolelle. Mikään ei ole enää normaalia ja  en edes osaa pelätä. Minua niin huvittaa, että uskon selviäväni tästä.

Yritän toistaa jotain kaavaa. Todistaa, miten selitykseni on uskottava. Selittää sanoja, joita en pysty edes tuottamaan. On jo myöhäistä. Voin vaan nauraa, yrittää yksin täyttää jotain normia, mikä lienee itse mahdottomuus.

Vielä eilen riitin hyvin. En halua takellella sanoissani, enkä saa minkäänlaista varmistusta vuosia vanhoihin "ehkä" ilmaisuihin. Onneksi mikään ei olekaan niin ilmiselvää, ehkä osaan säästää ihmistä.

"Mä en tiedä miten selviän ilman sua, kun sä lähdet."

Mitään ei saisi jättää kesken, ei koulua, ei matkaa, ei asiaa. Lähteminen alkaa tuntua väärältä. Ei tämän kaupungin pitänyt tarttua minuun. Sen ei pitänyt pystyä kamppaamaan minua lähtömetreillä, ei nyt kun kaikki on valmiina.

En saa enää henkeä, taas yskin kaiken ahdistuksen ulos. 

Ote

Miten kesyttää ne kipua tuottavat perhoset, jotka ovat väärän ihmisen vatsanpohjaan eksyneet? Miten kertoa, että teitte virheen ja minulla on paha olla? Minulla oli heitä ikävä, vähän, mutta enää en osaa toimia.

Yöllä olen turvassa, peitottuani ajatuksen kaikesta ympäröivästä maailmasta. Niin monta yötä näissä vuosissa, eikä koskaan ole tullut vastaan minua vahvempaa.
En väitä enää itsenäisyyden olevan pakko, osa minua. Se on minuus, mutta hieman hortoillen haluan siitä pala palalta luopua.

Uppoudun unenpuutteessa, kehon jännityksessä niihin pieniin mielikuviin siitä täydellisestä elämästä. Sen en anna sortua todellisuuteen ja realismiin. Pidän kiinni siitä, yrittäen vielä elvyttää mielikuvia, jotka pitäisivät sen hyväuskoisen puolen pinnalla. En uskalla luopua, en koskettaa mielikuvia tai todellisuutta.

Miksi on aina se puoli, jota ei kirjoiteta? Onko pakko jättää asioita tulkinnan varaan, piilottaa?

Ne mielessä ympyrää pyörivät, härnäävät, kirkkaat mielikuvat kaikesta siitä, mikä pitää pinnalla. Täydellisyyttä, tulevaa, toivoa edustavat kuvat kaikesta tavoittelemisen arvoistesta. 

Niiden huomaamaton kehitys, assosiaatiot kehon pienien tuntemuksien kanssa - kauneus.

Keino pitää itsensä varpaillaan, pysäyttää ajatukset pieneen häpeään ja ikuistaa hymy kasvoille. 

Niin tervettä, inhimmillistä.

Toisen vieressä nukkuminen saa uskomaan kiintymyksen olemassaoloon, turvallisuuteen. 

Yliherkkyys, vaikeroiva hengitys ja euforia. 

Palojen kokoaminen mielessä, kohtaaminen ja piiloutuminen tunteiden sotkuun.

Yöllä voi kokea olevansa niin vahva, voittamaton, vaikka tuskin pystyy kuiskimaan. 

Mikään ei satu, päivällä tunnettu kipu luo ainoastaan tunnelmaa. 

Kehon valtaava jännitys saa olon tuntumaan niin pieneltä, että oleminen on vaivatonta.

Ehkä vaikein pukea sanoiksi on se hetki, kun kuvitelmasta palaa todellisuuteen.

 Se tuska palauttaa kaiken paikoilleen.

Oio

Älkää luopuko vapaudestanne, huokaan tunkkaiselta tuntuvaan ulkoilmaan nähdessäni muiden silmin niitä ihmisiä, joille toivoisi paljon parempaa. Edes hitusen, kun näkökentän peittää huppu, kyyryasento ja turruttaneet aineet elimistössä. Tunnen vetoa samalle penkille, yhdenmukaisuutta, vaarallista sellaista. Voisin istahtaa alas siihen asentoon, joka muistuttaa kaikesta siitä mitä olen, olin, olisin.

Yritän taistella niin kovasti maailmaa vastaan. Pienenä, äänettömän olemattomana elämäni muovautuu arjen kanssa turhamaiseksi tanssiksi ajattelemattoman ja ylianalysoinnin välillä. En ole koskaan kohdannut näin myrskyistä kevättä, kun jokainen tuulenpuuska tuntuu työntävän kohti lähintä betoniseinää, jokaisen suupalan tuntuessa myrkytyksen uhalta ja vapauden kahlitessa lamaantunutta mieltä. Ei minulla ole valinnanvaraa, en voi astua kuin ansaan.

Riuhdoin aina niin heiveröisenä valtavirtaa vastaan.

Aatteet saivat monet hiljentymään, luulin jotain niin pientä kunnioitukseksi.

Ehkä taistelin turhan suurin panoksin, saamatta mitään, jäädessäni muiden ihailun kohteeksi  enää kaukaisissa sivulauseissa.

Pikkuhiljaa voimavarani katosi henkäyksien mukana menneisiin, eikä ollut keinoja säilyttää mitään niin rikkinäistä.

Valtavirrassa kulkeminen sattui jokaisen askeleen kohdalla, kun jalat eivät olleet tottuneet turruttavaan tahtiin.

Halusin kaiken takaisin. Kadotetun kunnioituksen, suljetut mahdollisuudet.

Riuhdon yhä itseäni irti vanhasta, väärästä nahastani.

Sanon, uhittelen, yhä kovempaan ääneen toivottomuutta maailmasta.

En ymmärrä tahdittomuutta, en sitä kauneutta ja petollisuutta, minkä tulisi mahtua kaikkien elämään.

En enää tiedä mitään kauniimpaa, kuin väärässä oleminen.

Sinusta

Varon vieläkin. Yritän kaivaa käytöksestäsi, kehonkielestäsi ja sanoistasi aivan toisenlaisia merkityksiä. Yritän saada vielä paljastettua yhä uudestaan suuren heikkoutesi, mutta mykistyn joka kerta kun asian arkaluonteisuus hajoaa pienemmiksi palasiksi ja asia on luonnollinen. Olen huono, paha kun en halua sen olevan niin. Olet pidemmällä kuin minä, isompi, suurempi, jotain mihin kylmät vertaukseni eivät riitä.

Sanasi juolahtavat mieleeni aina, kun saan viestisi, tai joku muu lohduttaa avoimesti murheittesi kanssa. Haluan vain olla hiljaa, haluan että sanot että olet jonkun ihmisen lumoissa ja menet eteenpäin. Silti en kykene kohtaamaan sinua kuin ystävän pitäisi. Autan, koska en siedä toisten loukkaavan alentavia lohdutuskeinoja tai lapsellisia käytöstapoja. Yritän olla niin kuin pitäisi. Olen yhä hirveämpi seurassasi, enkä voi ruoskia itseäni sen vuoksi verille. En tunne pahaa vaan haavoittuneena unohdan kaiken oikean.

En enää halua kohdata tartuttamasi kiltteyden vuoksi yhtäkään yliväsynyttä yötä. En halua keksiä tärkeää tekemistä, jotta selviäisin puhumattomuudesta aiheiden loppuessa kesken. En halua, että mukavuudenhalusi tuhoaa minut kokonaan. Silti sanat tuntuvat myrkyltä, niin kovilta loukkauksilta. Ehkä se on hyvä niin. Haluan opettaa sinulle niin paljon, mutta ehkä et ikinä edes oppisi.

Ehkä muutama kuukausi vie kauas pois. Enkä ehkä syyttä toivo, että löytäisit kaiken tarvitsemasi ennen minua. Ehkä vain haluan hyvittää sillä kaiken. Tuoksusi kaikkoaa lakanoista ja peitoista, mutta ansaitusti mieleeni palautuu ahdistus yhdestä elämäni pisimmistä öistä. En saisi, mutta olen hetki hetkeltä yhä enemmän pahoillani, että näin edes tapahtui. 

Tuskin tämä oikeine dialogeineen tarinasta käivisi, tuskin erikoisuudellaan hämmentäisi, mutta suurin se oli minulle - tuskin edes sinulle.

Ei sen väärin pitäisi olla

Savu, joka katoaa huulten välistä ei korjaa mitään. Se ei saa ketään kurkkimaan parvekkeen yli tai tuomaan viisautta tähän kovin tyhjältä tuntuvaan kalloon. Kaikki turruttaa ja kaikki on nurinkurin. Väsyttää ja oma peilikuva paisuu silmissä. Vaatteet ovat liian isoja, rumia eikä mieliteot sovi yhteen minkään kanssa. Rahaa on ja sitä kuluu sitäkin enemmän. Laskuja satelee ja en ole vieläkään tarpeeksi aikuinen hoitamaan asioita kylmällä järjellä ja vastuulla. Yksi ongelma lisää ja hermotupakkaa yhä enemmän.

Hukun tarpeisiin, velvollisuuksiin ja toiveisiin. Niin sen kuuluukin olla?

Voiko tätä viinalla unohtaa? Se kuvottava, ennalta-arvattava ajatus ryömii esiin samalla kun jokainen kadulla vastaantuleva on potentiaalinen paholainen, jolle voisin sieluni myydä. Eikö kukaan halua lahjoittaa tyhjään sieluun kolehtia? Halvalla ei ehkä saa, mutta sitäkin huonompaa.

Alan tajuta mitä tarvitsen, mitä minun ei pitäisi piilotella. Jopa anonyymiyden nimissä se silti on vaikeaa. En halua sanoa mitään ääneen, ei tämä eroa vaikeuksistani mitenkään. Ihmiset saavat muuttaa tämänkin, kun totean olevani liian kesken ja rikki, kykenemätön puimaan ahdistusta.

Olen täynnä vihaa, se pulppuaa. Ei hienoissa sanoissa, suoraan vaan passiivis-aggressiivisena tasottomana käytöksenä. Olen ylikasvanut teini, epävarmuudessa tanssahteleva luuseri. Jos vain vielä joku uskoisi eikä yrittäisi hukuttaa kehuihin, aivan kuin olisin heikoista heikoin. Tosielämän säälipisteitä en kaipaa, en tykkäyksiä tai somepaskaa. Jos vaan saisi sisältöä muuhunkin kuin roskapusseihin, olisin erittäin kiitollinen.

Puhun sujuvasti itselleni. Otin liian tosissani jokaisen kehotteen olla oma paras ystäväni. Eihän muut enää kiinnosta, enkä minä kiinnosta. En minä koskaan kelvannut, edes ystäväluku ei ole enää kelvollista katsottavaa. Aina voi käyttää sarkasmia ja nauraa itselleen. Se puhdistaa sielua ja poistaa kaiken itseluottamuksen. Luettelen viat, selitän paskoin perustein kaiken viallisen. Silti paska matikkapää ei vaihdu fiksumpaan tai yksinäisyys huku pois, ei ollenkaan. Päätöksiä pitää taas tehdä, juosten ympäri kaupungin kulutettuja katuja joudun taas myöntämään virhearvioni.

Kaduttaa. Olisin ehkä joskus voinut olla jotakin. Olisin voinut, jos olisin uskonut. Ehkä en olisi tällainen. Ehkä joku rakastaisi.

Unirakastettu

Tuo suuri kaupunki täyttyy savusta ja valo pakenee sen mukana jonnekin kauas, samalla kun ihmislauma vaeltelee ovista sisään ja ulos. Seuraan tuskallisen lähellä ihmisiä, joiden askeleet kiinnittävät mielenkiintoni enemmän kuin mikään muu. Olo on tukala, tuskallinen ja kaupungin vapaus vangitsee minut niiden kaikkien ihmisten keskelle. Minua ympäröi nikotiinin nautinnosta turtuneet ihmiset, ja minä yritän niin kovin tunnistaa pelkästä hajusta merkkejä, vahvuuksia ja sen myötä ihmisten kurjuutta. Mikään ei ole yhtä läpinäkyvää.

Taas minua alkaa seurata unimaailma, jota pelkään. Siellä kuka vain tulee ja saa minussa aikaan reaktion, joka ei ole minulle tuttu. Miten kiehnään itsevarmasti, kun kuka vain saa otteen pienestä kehostani. Minut nappaa tunteet, ne ihmiset joita en edes tunne.  Pelko, suru ja masennuksen tutut toverit herättävät minut peittojen välistä enkä enää ole turvassa.

Tämän piti olla ohi. Lopullisesti. Minähän voitin? Silti mikään ei näytä muuttuvan. Koskaan. Voiko tätä edes voittaa?

Likööriä ja Chesterfieldin sinistä. Kohta loppuu. Ei, alkaa. Ajatusvirta tuo tarpeen ostaa. Lisää vaan, antaa mennä vaan. Yritän purkaa sanoiksi niitä valheellisia kuvitelmia, että tämä kaikki on mielessäni hienoa ja kuinka saatanan typerää sopertamista se loppujen lopuksi on. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, heillä on vankka ajatusmaailma ja he ovat oppineita. He eivät koskaan olleet niin ehdottoman tyhmiä kuin minä. He tekivät ja oppivat aikoja sitten.

En vaan halua päästää irti, haluan että muutkin sortuvat yhtä alas ja tekevät niin paljon moraalisia virheitä, että sisältäpäin vääntävä paha olo saa tarttumaan mihin tahansa pahuuteen, päihteisiin. Yritän jollain tapaa oikeuttaa täyskäännöksen. En halua sanoa olevani heikko. En halua kertoa, miten tämä suru musersi minut kuitenkin. En halua. Se on oma päätökseni. MINÄ EN VITTU MURRU.

Otan vain vähän lisää. Vain tässä kirotussa kaupungissa, näiden ystävien kanssa joista en oikeasti edes välitä. Vain täällä. Niin tämä, joskus muinoin toisten ihastus, muuttuu, putoaa alas ja niin he varmaan kaikki tajuavat, miten myrkyllinen ihmisenä olenkaan. Miten edes tulen pärjäämään?

"Sä oot mulle niin tärkee enkä haluu menettää sua."

Irtoan täältä niin pian kuin mahdollista. Tämä meni jo liian pitkälle. Tämä tuhosi enemmän kuin haluan kestää. Mitä tänne sitten jää? Lähteekö enää kokonaisena mikään?

Niin minä karkaa

Ensiasunto. En ole oikein osannut antaa sille tunnearvoa, en ole vuodattanut kyyneliä juurikaan onnesta sen vuoksi. En koskaan kyennyt tätä hyväksymään, kelpuuttamaan. Se on aina vain ollut.

Älkää käsittäkö väärin, tämä on pelastukseni. Olen kiitollinen elämälleni ja sille, että tällaisen linnakkeen sain suojaamaan itseäni pahoilta muistoilta, demoneilta jotka nousisivat esiin kun kitka minun ja entisen välillä aiheuttaakin reaktion. Tämä on turva, joka on pitänyt minut yhtä heikosti kaukana muista kuin huono valehteluni.

Olen niin läpinäkyvä, silti ihmiset eivät osaa lukea minua. Luulin koko ikäni, että kun suutun vain minä tiedän sen. Väärin. Kaikki tietävät sen, kukaan ei vaan tee mitään. Murjottaessani kuin kolmevuotias kaikki kääntävät päänsä, koska eihän sitä kukaan jaksa.

Pyörin katkeruuden kehää ympäri, koska en osaa enää tietä ulos. Päädyn tänne siitä yltiöpositiivisuudestakin, koska se isoin pahe toteutuu aina. Epäoikeudenmukaisuus. Putoan, kovaa ja korkealta vain että se katkera sisimpäni saa muistuttaa olemassaolostaan.

Elänkin siis sitaateilla. Niillä valheellisilla keinoilla, jotka saa ihan itse valita. Mikä auttaa milloinkin, mikä sana saa vihan purkautumaan, nauramaan ja kaiken aina asenteesta halveksuntaan vain napsahtamaan. Olenhan epätasapainoinen. Tai olisin, oikein mielelläni.

On selviytymiskeinoja, on itsesäätelyä, hallintakeinoja. On kaikkea sitä, mutta sitten on ihmisyys. On pelko, arkuus, arvet, traumat, toimintamallit, fiksaatiot.

Yhä epäoikeudenmukaisuus. Katkeruuden keskeltä on huono kaivaa esiin sanoja, jotka eivät olisi sävyltään veriseen kostonhimoon peitettyjä. Haluan vain pudota alas ja aloittaa. En alusta, sitä ei saa sallia. Jostain ihan muualta. 

Olisi edes joku, joka uskoisi ettei minua enää kiinnosta. Joku joka ei oikeasti edes tuntisi, mutta vain siksi että siihen ei olisi vielä tarjoutunut mahdollisuutta. Voisi jakaa asioita vain koska tuntuu siltä. Koska ne eivät olisi pahan olon ulos saattelemia vaan oikeita ajatuksia. Järjestäytyneitä, jotka ehkä kuollessani joku naputtelisi ylös. Vain koska kuunteli. Arvostaisi.

Ruumiiksi

Saa kai sitä oikeasti tuntua pahalta ilman hienoja sanoja, ilman mitään koristeellisuuttakin.

Tuntoaistin ollessa yliherkkä tuntee myös keho sen puristuksen, sen konkreettisen kauhun ja pahan olon. Se ei syö pois mitään pinnan alta, se yllyttää ja pelaa omaa peliään.

Eikä kukaan sitä halua nähdä, ei lasittuneista silmistäni, ei siitä loppumattomasta tärinästä huolimatta.

Sen on oltava omaa vaikeuttani, taas mielialojeni heittelyä. Tällä kertaa kuitenkin tuntui kaikki lävitse.  Ei mikään todellista ollut, en siis minäkään. Olisin surullinen siitä epähuomiosta ja myhäisyistä, mitä se kaikki muissa saa aikaan, mutta tiedän sen olevan turhaa. Niin kovin kuluttavaa.

Halusin tietää syyn, miksi jäykistyin paikalleni, miksi keuhkoni eivät saaneet ilmateitä kuntoon, miksi jokainen sekunti tuntui kuin hukkuisin itseeni. En edes syytä vaan tiedon, että se kaikki oli totta. Vastauksen, että olen oikeasti totta, ettei se tärinä, puristus sisälläni kadottanut minua näkymättömäksi.

En voinut kysyä, en koputtaa oveen pelätessäni sitä ikuista torjuntaa. Ei minua mikään vaivaa, ihan oikeasti. Ylitulkitsen varmasti kaiken, niin minun annetaan ymmärtää. En minä, eivätkä he kai kukaan sitten ymmärrä. Koputuksen puutteessa hiljaisuus saa aina kääntymään ympäri, juoksemaan jonnekin missä painua kasaan; painaa kynsillä ihoon niin kovaa, ettei kipu voi levitä yhtään enempää. Ironista, että juuri se mikä teki minusta alunperin niin virheellisen ja vaikean on juuri se keino pelastautua. Niin tuttu, oma pelastuskeinoni. Eikä edes se saa hyväksymään, että ei tässä pelastusta tule saamaan. En minä, ei ehkä kukaan. Miksi se silti tuntuu viillolta, kun kaiken toivottomuutta yrittää hyväksyä?

Yritän vaivalloisesti asettua taisteluun maailmaa vastaan, mutta epäilykseni kasvavat jatkuvasti. Palautuminen on vain houkutus pudota hengityksettömään tilaan ja paeta sitä niin kontrastin kääntävää psyykkistä pahaa oloa. Ei kukaan huomaa, ei reagoi. Yritän yhä saada jotain aikaan, korottaen ääntäni yhä kovemmaksi, voimakkaammaksi.. Silti tunnun hukkuvani niinkin ikäviin, arvottomiin identiteetteihin. Niin erikoinen nimi, niin omanlaatuinen persoona. Ehkä pitäisi hyväksyä se kaikki, mitä pehmitetyt sanat yrittävät piilottaa taakseen.

Joskus vaan ei tämä pieni ihmismieli riitä. Ei siihen suruun, julmuuteen. Niin tekee mieli hypätä kiinni ihoon, sabotoida omia suojelevia käsiä kun mikään ei tunnu oikealta. Kaikki syövyttää voimiani enkä ole enää ollenkaan niin varma, kun maailma kaatuu päälle. Heikkouttani toivon taas etten kuvittele sitä kaikkea. Voiko keho oikeasti pelkästä mielen pelosta hyökätä itseään vastaan? Säälittävyydessään vielä yrittää kehittää jotain keinoa saada se ulkopuolisuuden tunne pysäytettyä? En tahdo uskoa, en sitä heikkoutta, tuhoisuutta tai totuutta.

Tässä on niin paljon kaatunut väärin asetelmaansa. Niin paljon hyvää, mutta niin paljon korvaamatonta pahaa. Enkä osaa enää ajatella sitä selkeästi. En kykene.

Olen taas, ehkä, kuitenkin, pohjalla. Sellaisella tasolla, ettei se hyvä huku, vaan se hukuttaa.

Riistäkää se

Ei näin paljon varaa saisi olla kenelläkään. Mahdollisuuksia, yhä vain uudempia ja parempia vaihtoehtoja. Pilata kaikki, rikkoa se ehjä, kiertää ympyrää hullunkurisissa ideologioissa. Eihän täällä kukaan ole kurittamassa virheistä.

En minä tätä ole ansainnut.

Niin ne toistuvat tutussa kaavassa, virheet ja sanat järjestyksineen, eikä mikään tule vastaan.

...Milloin jokin tulee vastaan?

Tunnen hukkuvani näihin vaihtoehtoihin. Tähän loputtomaan anteeksiantamiseen ja virheisiin. En kykene asettamaan rajoja itselleni enkä pysty sitä menneistäni itselleni hakemaan. Tuntuu, että se kaikki mahdollisuus käsissäni valuu viemäreihin ja pelon mukana kuljettautuu kauas pois. Ei näin voi uutta elämää aloittaa.

Haluan antaa sen pois. Sen kaiken. Antaa takaisin jokaisen pennin, tavaran, tuotteen. Ottakaa nyt joku. Mistä löytää se rauhan tyyssija, se sielu? Ehkä sitten Jumala. Antakaa joku rauhaa.

Tuhoan kaiken. Se kaikki kerää pölyä päälleen, keräten kaiken sympatian ympäriltään ja hyökäten pimeydessä katumuksena niskaan. Niin kyvytön, pieni ihminen.