Tällä hetkellä tärkeältä tuntuu muistaa, miksi minua odottaa mahdollinen auttaja jossain monen sadan kilometrin matkan päässä, tulevaisuudessa, useiden viikkojen tuotavana.
Miten se onkin niin, että joudun mutkikkaimpien teiden kautta hakemaan jotain niin itsestään selvää, kuin kuuntelija. Apua en osaa odottaa, en ole sitä koskaan oikein saanutkaan.
Todellisempi reitti tuntuisi olevan kaiken kirjoittaminen iholleni. Muste voisi lohduttaa, jos mistään tästä saisikin assosiaatioiden kautta jotain voimaannuttavaa. Luulisi, ettei kukaan halua muistutusta peilikuvastaan. Silti se kiemurtelee aina mieleen, miksei se voisi tulla esiin silmilläkin. Miksi paeta?
Voisipa mennä ajassa taaksepäin. Ehkä kadun tuonkin kirjoittamista tänne. Yritän omissa ajatuksissani käydä läpi mitä kummallisempia skenaarioita, mitä jos jotain pahaa tapahtuisikin. Mitä jos asiat olisivat jollain lopullisella tavalla toisin. Olisin saanut kyyneliä aikaan, mikä ehkä lohduttaakin. Enkä enää tiedä ketä huijaan ja miksi.
On niin paljon asioita, jotka menettäessäni en löytäisi tietä jaloilleni. Niin ainakin pelkään. Miten päädyin tähän? On tarpeeksi murehtia joka päivä siitä, kuinka vähiten vahingoittaa mitään, kuinka toisilla olisi helpompaa. Eikä sitä edes huomaa. Ei ennen kuin näkee oman väsymyksensä sinä kamaluutena, katkeruutena kun pistää jokaista välittämäänsä vain omilla myrkyllisillä puutteillaan.
Se sattuu jo tarpeeksi, kun vastoin kaikkea mitä on joskus ollut, unohtaa miten voikaan mieltään ilmaista. Mikään ei ole tasapainossa, vaikka joskus horjuen olen ollut onnellinen, nyt en enää löydä tietä kaikelta epäröinniltäni.
Ehkä vain haenkin sitä tuttua verenmakua suuhuni.
Ei kommentteja: