Ensiasunto. En ole oikein osannut antaa sille tunnearvoa, en ole vuodattanut kyyneliä juurikaan onnesta sen vuoksi. En koskaan kyennyt tätä hyväksymään, kelpuuttamaan. Se on aina vain ollut.
Älkää käsittäkö väärin, tämä on pelastukseni. Olen kiitollinen elämälleni ja sille, että tällaisen linnakkeen sain suojaamaan itseäni pahoilta muistoilta, demoneilta jotka nousisivat esiin kun kitka minun ja entisen välillä aiheuttaakin reaktion. Tämä on turva, joka on pitänyt minut yhtä heikosti kaukana muista kuin huono valehteluni.
Olen niin läpinäkyvä, silti ihmiset eivät osaa lukea minua. Luulin koko ikäni, että kun suutun vain minä tiedän sen. Väärin. Kaikki tietävät sen, kukaan ei vaan tee mitään. Murjottaessani kuin kolmevuotias kaikki kääntävät päänsä, koska eihän sitä kukaan jaksa.
Pyörin katkeruuden kehää ympäri, koska en osaa enää tietä ulos. Päädyn tänne siitä yltiöpositiivisuudestakin, koska se isoin pahe toteutuu aina. Epäoikeudenmukaisuus. Putoan, kovaa ja korkealta vain että se katkera sisimpäni saa muistuttaa olemassaolostaan.
Elänkin siis sitaateilla. Niillä valheellisilla keinoilla, jotka saa ihan itse valita. Mikä auttaa milloinkin, mikä sana saa vihan purkautumaan, nauramaan ja kaiken aina asenteesta halveksuntaan vain napsahtamaan. Olenhan epätasapainoinen. Tai olisin, oikein mielelläni.
On selviytymiskeinoja, on itsesäätelyä, hallintakeinoja. On kaikkea sitä, mutta sitten on ihmisyys. On pelko, arkuus, arvet, traumat, toimintamallit, fiksaatiot.
Yhä epäoikeudenmukaisuus. Katkeruuden keskeltä on huono kaivaa esiin sanoja, jotka eivät olisi sävyltään veriseen kostonhimoon peitettyjä. Haluan vain pudota alas ja aloittaa. En alusta, sitä ei saa sallia. Jostain ihan muualta.
Olisi edes joku, joka uskoisi ettei minua enää kiinnosta. Joku joka ei oikeasti edes tuntisi, mutta vain siksi että siihen ei olisi vielä tarjoutunut mahdollisuutta. Voisi jakaa asioita vain koska tuntuu siltä. Koska ne eivät olisi pahan olon ulos saattelemia vaan oikeita ajatuksia. Järjestäytyneitä, jotka ehkä kuollessani joku naputtelisi ylös. Vain koska kuunteli. Arvostaisi.
Epäoikeudenmukaisuus on julmaa ja se sattuu, ei siihen silti kannata kompastua! Niistä huonoista hetkistä oppii, kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Toivon saavani kaikista itketyistä kyyneleistä ja valvotuista öistä itselleni jotain arvokasta. Toivon myöskin, että sinä saat huonoista päivistä ja vaikeista hetkistä jotain, jos ei muuta, niin ainakin elämänkokemusta ja mielettömän helpotuksen tunteen sitten joskus, kun kaikki taas on ihan hyvin. Ja joku päivä kaikki tulee olemaan ihan hyvin, niitä arpiä ja muita voi korjailla.
VastaaPoistaPs. kommentoiminen on jäänyt totaalisesti, kun oma jaksaminen on riittänyt tasan tarkkaan sängyssä makaamiseen, päihteilyyn ja itkemiseen. Nyt taas alaa näkyä valoa. T. ex-Dreamer.
Sitä on vain toivottava, että oikeasti oppii kaikesta tästä ja että itsestä voisi kehittyä vieläkin parempi ihminen sen avulla. Se on se, mikä pitää liikkeellä, koska aina kovankin pudotuksen jälkeen on oppinut nousemaan ylös. Pääasia siis, että poimii jotain sieltä pohjalta mukaansa, kokemusta sitten tässä tapauksessa. Jos pudotuksen syy on kuitenkin itsessä, on aikamoinen noidankehä tämäkin. Hidas kehitys on kovin tuskallista, miltei huomaamatonta.
PoistaKiva kuulla ajatuksia, oli ne sitten vuosien kommentointitauon jälkeen tai kerran elämässä. Varsinkin, kun toisella on jonkinasteista taistelutahtoa jaettavanaan. Arvostan suuresti!