Tuo suuri kaupunki täyttyy savusta ja valo pakenee sen mukana jonnekin kauas, samalla kun ihmislauma vaeltelee ovista sisään ja ulos. Seuraan tuskallisen lähellä ihmisiä, joiden askeleet kiinnittävät mielenkiintoni enemmän kuin mikään muu. Olo on tukala, tuskallinen ja kaupungin vapaus vangitsee minut niiden kaikkien ihmisten keskelle. Minua ympäröi nikotiinin nautinnosta turtuneet ihmiset, ja minä yritän niin kovin tunnistaa pelkästä hajusta merkkejä, vahvuuksia ja sen myötä ihmisten kurjuutta. Mikään ei ole yhtä läpinäkyvää.
Taas minua alkaa seurata unimaailma, jota pelkään. Siellä kuka vain tulee ja saa minussa aikaan reaktion, joka ei ole minulle tuttu. Miten kiehnään itsevarmasti, kun kuka vain saa otteen pienestä kehostani. Minut nappaa tunteet, ne ihmiset joita en edes tunne. Pelko, suru ja masennuksen tutut toverit herättävät minut peittojen välistä enkä enää ole turvassa.
Tämän piti olla ohi. Lopullisesti. Minähän voitin? Silti mikään ei näytä muuttuvan. Koskaan. Voiko tätä edes voittaa?
Likööriä ja Chesterfieldin sinistä. Kohta loppuu. Ei, alkaa. Ajatusvirta tuo tarpeen ostaa. Lisää vaan, antaa mennä vaan. Yritän purkaa sanoiksi niitä valheellisia kuvitelmia, että tämä kaikki on mielessäni hienoa ja kuinka saatanan typerää sopertamista se loppujen lopuksi on. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, heillä on vankka ajatusmaailma ja he ovat oppineita. He eivät koskaan olleet niin ehdottoman tyhmiä kuin minä. He tekivät ja oppivat aikoja sitten.
En vaan halua päästää irti, haluan että muutkin sortuvat yhtä alas ja tekevät niin paljon moraalisia virheitä, että sisältäpäin vääntävä paha olo saa tarttumaan mihin tahansa pahuuteen, päihteisiin. Yritän jollain tapaa oikeuttaa täyskäännöksen. En halua sanoa olevani heikko. En halua kertoa, miten tämä suru musersi minut kuitenkin. En halua. Se on oma päätökseni. MINÄ EN VITTU MURRU.
Otan vain vähän lisää. Vain tässä kirotussa kaupungissa, näiden ystävien kanssa joista en oikeasti edes välitä. Vain täällä. Niin tämä, joskus muinoin toisten ihastus, muuttuu, putoaa alas ja niin he varmaan kaikki tajuavat, miten myrkyllinen ihmisenä olenkaan. Miten edes tulen pärjäämään?
"Sä oot mulle niin tärkee enkä haluu menettää sua."
Irtoan täältä niin pian kuin mahdollista. Tämä meni jo liian pitkälle. Tämä tuhosi enemmän kuin haluan kestää. Mitä tänne sitten jää? Lähteekö enää kokonaisena mikään?
Ei kommentteja: