Yöllä olen turvassa, peitottuani ajatuksen kaikesta ympäröivästä maailmasta. Niin monta yötä näissä vuosissa, eikä koskaan ole tullut vastaan minua vahvempaa.
En väitä enää itsenäisyyden olevan pakko, osa minua. Se on minuus, mutta hieman hortoillen haluan siitä pala palalta luopua.
Uppoudun unenpuutteessa, kehon jännityksessä niihin pieniin mielikuviin siitä täydellisestä elämästä. Sen en anna sortua todellisuuteen ja realismiin. Pidän kiinni siitä, yrittäen vielä elvyttää mielikuvia, jotka pitäisivät sen hyväuskoisen puolen pinnalla. En uskalla luopua, en koskettaa mielikuvia tai todellisuutta.
Miksi on aina se puoli, jota ei kirjoiteta? Onko pakko jättää asioita tulkinnan varaan, piilottaa?
Ne mielessä ympyrää pyörivät, härnäävät, kirkkaat mielikuvat kaikesta siitä, mikä pitää pinnalla. Täydellisyyttä, tulevaa, toivoa edustavat kuvat kaikesta tavoittelemisen arvoistesta.
Niiden huomaamaton kehitys, assosiaatiot kehon pienien tuntemuksien kanssa - kauneus.
Keino pitää itsensä varpaillaan, pysäyttää ajatukset pieneen häpeään ja ikuistaa hymy kasvoille.
Niin tervettä, inhimmillistä.
Toisen vieressä nukkuminen saa uskomaan kiintymyksen olemassaoloon, turvallisuuteen.
Yliherkkyys, vaikeroiva hengitys ja euforia.
Palojen kokoaminen mielessä, kohtaaminen ja piiloutuminen tunteiden sotkuun.
Yöllä voi kokea olevansa niin vahva, voittamaton, vaikka tuskin pystyy kuiskimaan.
Mikään ei satu, päivällä tunnettu kipu luo ainoastaan tunnelmaa.
Kehon valtaava jännitys saa olon tuntumaan niin pieneltä, että oleminen on vaivatonta.
Ehkä vaikein pukea sanoiksi on se hetki, kun kuvitelmasta palaa todellisuuteen.
Se tuska palauttaa kaiken paikoilleen.
Ei kommentteja: