Palautuminen vie sitä liikaa aikaa, mutta edes riittävän tuhlaaminen ei auta pakenemaan. Mikään vääräkään lääke ei sulje pois turhan nopeaa sykettä, horjuminen ei saa näitä ajatuksia harhautettua. En sano mitään liikaa, tuskin ainakaan. Silti häpeä ja ahdistus valtaa koko olemuksen, vaikka teen yhä enemmän sitä, mistä joku toinen ehkä saa onnensa. Minä häviän.
En pysty ravistelemaan sitä riivaavaa tunnetta, että koska vain, mistä vain, jokin hyökkää. Valta on siirtynyt, sanat on sanottu ja odottaminen tuskastuttaa. En muista, milloin rauhallisuus olisi vallannut kehoni ja syvään hengittäessä en haluaisi vaan avata silmiäni nähdäkseni kaiken, mutta samalla en yhtään mitään. Säikähdän, kun puhelin värisee, lopetan hengittämisen, kun kerrot ihmisistä, jotka ovat nähneet aina enemmän kuin minä.
Olen piiritetty, kaikki tiesivät, tietävät. Hyökkäävät. Yritin olla lupaamatta maailmaa, mitä vaan vakavaa. Samalla kun minätietoisuus oli katoavalla rajalla, olisin tarttunut mihin vain todelliseen. Tein väärin, tätä tulen katumaan, mutta nyt kaikki pelottaa.
Tehoaako enää, jos jätän kasvoilleni sen kylmän virneen, mitä kaikki väittivät pelänneensä? Onko liikaa, jos liikun enää niissä kaikkein vahvimmissa vaatteissani? On vaikeaa katsoa ketään silmiin, palautua pelastamaan olemustaan.
Haluaisin niin palata. Voiko enää se kaikista kylmin, jäätävin puoleni tuoda vanhan takaisin? Kaiken sen helpon epävarmuuden, vastuullisen yksinäisyyden, sairauden? Ehkä saan todeta, että en voikaan mitään niin rakastaa, kuin sairautta, kipua.
Ei kommentteja: