Osaisipa kuvailla sitä tunnetta, joka saa välillä pudottamaan pään käsien varaan, mutta sekunnin päästä taas juoksemaan toiseen huoneeseen ja sieltä takaisin, vaan tehdäkseen saman uudestaan.
Olen kai sitten vaan niin keskellä suurta tunnemyrskyä, etten edes tiedä mistä aloittaa. Inhottaa, että kirjoittamisesta on tullut "hei rakas päiväkirja"-tyylistä mussuttamista, mutta suurimmat sotkut näyttävät harmikseni pyyhkivänsä kirjoittamiskykyni ja analyysisen puoleni täysin. Siispä tuloksena on yksinkertaisia sanoja, ei niin mietittyjä tekstejä ja syvää turhautumista.
Vielä tiistaina kaikki oli hyvin, noin päällepuolisesti. Keskiviikkona, teknisesti torstain puolella, ei enää sitäkään. Missä vaiheessa itse tiesin, että hei nyt kaikki ei ole niin kuin pitäisi? Huhtikuussa. Surkuhupaisaa tässä on se, että silloin minulla meni hyvin. Olin henkisesti jollain tavalla tasapainossa, myös taloudellisesti ja suoraan sanottuna olisin toivonut pitäväni enemmän puoliani.
8 kuukautta myöhemmin ollaan tässä. Kirjoitan ahdistuksen ja turhautumisen vallassa tekstiä, jolla toivon saavani aikaan hetkellisen rauhoittumisen tai vaan muutaman syvän hengenvedon samalla kun spotify soittaa viimevuoden kovimpia discohittejä. Hip hurraa!
Miksi helvetissä en ole vaan puhunut suoraan? Pelkään paljastuvani. Omassa elämässä en toivo mitään muuta enemmän kuin sitä, että kaikki mahdollisuuteni olisivat avoinna. Kaikkea ei silti voi saada ja sen olen tässä todennutkin. Sain "uuden alun" ja nyt kadun sitä. Ironista ja todella hassua, kait. En jaksa alkaa pyörittää sitä samaa säälittävää levyä, jonka sanoman tunnen ulkoa "enkö ole kokenut jo tarpeeksi pahaa, miksei mitään hyvää tapahdu mulle?" jnejne. Sillä saa kyllä mielen maahan, tai pidettyä sen siellä. En siis tarvitse sitä, kun on tarpeeksi haastetta jokaisen ohittavan sekunnin tapahtumattomuudessakin.
Haluan soittaa muuttorekan, haluan lähteä epätoivossani jopa siivousfirman työhaastatteluun, haluan kävellä täydelliseen vuokrayksiöön pääkaupunkiseudulla ja ostaa sen varattomuudellani. Jos tiedän mitä haluan, miksi minun täytyy elää epävarmuudessa ja jokainen sekunti pelätä enemmän kyvyttömyyttäni elää lainatulla rahasummalla?
Haluan pois enemmän kuin mitään muuta. Haluan etelään, turvallisemman liikenteen sekaan, suvaitsevien ihmisten lähelle ja tuttavieni ympäröimäksi. En halua aloittaa alusta enkä toki jatkaa siihen mihin siellä jäin. Haluan pystyä elämään jokseenkin tutussa ympäristössä pelkäämättä jaksamistani, kasvavaa inhoani tai pinnan alta paistavaa masennustani. En halua takaisin onnettomuutta, jatkuvaa yksinolemista vaan tasapainon. Haluan rauhan, itsevarmuuden, onnellisuuden tuottaman jännityksen ja luottamuksen tulevaan takaisin.
Eikä kukaan usko epätoivoani. En ole koskaan luovuttanut näin mitään, en ole koskaan tehnyt jotain ja myöntänyt suurta erhettä. Nyt en kaipaa mitään saarnaa virheistä vaan syvää ymmärrystä, että näinkin rasittava perfektionisti voi tehdä virheen vaan oppiakseen.
Vaikka viikossa voi tapahtua paljon, muutama pieni hyvä asiakin, on kaikki silti sekaisin. En odota koskaan helppoa ratkaisua, mutta en haluaisi menettää toivoa. Jospa minua voitaisiin auttaa takaisin oikealle polulle, ilman hätiköityjä päätöksiä. Haluan rehellisesti vain muutoksia.
Ei kommentteja: