En haluaisi valittaa, en nyt, en koskaan. En jaksa, ei tee mieli, väsyttää, nälkä, ei noin, ei näin. Ehkä nyt sittenkin, ehkä ei ollenkaan. Missä viipyy se viimeinen pisara, missä kohtaa saa napsahtaa? Turha kai kysyä, kun ei sitä koskaan saa tietää. Ei sitä kai tapahdu.
Olen tuskaisen tottunut. Niin tottunut ulkomuotoni sairaalloiseen näkyvyyteen, mieleni miellyttämistarpeiseen murtumiseen, rahattomuuden armottomaan itsepäisyyteen, hiusteni tuhottomaan toivottomuuteen. Niin tottunut, että en ajaudu pohjalle. Pysyn vesirajalla, eläen päivä päivältä tunteettomampaa elämää, keräten muutamat kyyneleeni ja jatkaen taas turhuutta.
Enkä koskaan voisi mitään sanoa. Vaikka huutaisin, olisin liian terve, hyväkuntoinen. Pintaliidon kaltaista hoitoa kai voi aina saada. "Onko paha olla? Noh puhutaan pari sanaa ja olet terve taas!"
En silti tahtoisi valittaa.
Voinko ohittaa nämä vuodet, kun mikään ei osu paikalleen? Kun toivo tuntuu olevan niin kaukana, että unelmat alkavat hajota tunkkaisena savuna ilmaan. Mikään ei tunnu menevän oikein, mikään ei ole enää helppoa tai tavoittelemisen arvoista. En voi enää muuta kuin pudota syvemmälle, odottaa iskua, jonka ansiosta voin olla pohjalla. Väsyttävää ajatella, että näin joutuu jatkamaan.
Paljon, paljon kirosanoja. Turhautumista. Olen niin väsynyt leikkimään tätä. Valehtelemaan, koska en osaa muutakaan. En voi antaa muille vastuuta minusta, enkä haluakaan. Kaikki on helpompaa näin, kun kukaan ei näe. Osaisimpa sokaistua yhtälailla. Päätökseni ovat täyttä kuraa, eikä sitä mikään korjaa. Umpikuja. Enkä halua enää murehtia. Olen sairas, kaikkea vailla.
Ei kommentteja: