Osaan jo hakeutua pois. Pois siitä pahasta, mikä raahaa aina lattian tasolle. Sanon ääneen, että tämän ei pitäisi mennä näin. Ei kukaan ehkä kuuntele, ymmärrä tai vastaa, mutta minä tiedän. Minä saan voimaa sanotuista sanoista. Kerrankin, oikeasti melkein sanoin asian haparoimatta.
Minusta ei paista itsevarmuus, vaan kiitollisuus. Olen nöyrä, mutta varma, että en enää tuhlaa aikaa luovuttamiseen tai vain toisiksi parhaimpaan. Teen kaikkeni päästäkseni irti siitä myrkyllisestä tavasta elää, vierittää päiviä eteenpäin. En lupaa toisille, en itselleni kuuta taivaalta tai onnen jatkuvia ilmestymisiä. Haluan todellisuuden, mitä en pidä yllä ahdistusta lievittävillä harhautuskeinoilla, vaan oikeilla asioilla. Ei, ehkä en pysty kaikkeen samalta istumalta, myönnän sen.
Taistelen jok'ikinen päivä sairauksieni kanssa. Niiden pitkäaikaisten, fyysisten, psyykkisten. Haluan rynnätä kertomaan mitä mieltä olen, miten olen kaiken analysoinut. Haluan avata, miten paljon kaikki minuun vaikuttaa, avata itseni huolehtimatta ammatin taakse kätkeytyneen yksilön ajatuksista. Kaikki ei ole niin merkityksellistä, ei vain ole.
Haluan huutaa, kuinka olen vielä liian heikko antamaan anteeksi. Karjua, kuinka katkeraksi menneisyyteni on minut tehnyt. Haluan pyytää apua, haluan avunantajan ja toivoa, neuvoja kuinka mennä eteenpäin. En pysty siihen yksin, myönnän sen. Hiljaa, mutta varmasti aion antaa itselleni vapauden olla viallinen, niin viallinen etten sitä itse pysty korjaamaan. En edes näin, kirjoittamalla ehkä totuuksia jonnekin, missä konkreettisesti sanoja ei voi edes repiä palasiksi.
Haluan mullistaa kaiken, oman pienen elämäni, oikeuteni. En siirry kaiken yläpuolelle, mutta haluan vain takaisin sen hulluuden tunteen kun kaikki niin vaiheessa, niin nopeasti saa onnen tuntumaan todelliselta.
Kohta minulla on ei mitään, mutta kaikki varmassa otteessa. Sen halusin vain sanoa.
Ei kommentteja: