Jes, olen elossa. Jokainen päivä nousen sängystä, juutun hetkeksi miettimään mitä unissani olin, mitkä olivatkaan mahdollisuuteni.
Ei siitä kohmeesta koskaan herää tai nouse. Ei, ellei oikeasti siihen kykene ja pysty. Se on se juju, se tahdonvoima on jotain mikä täytyy kanavoida. Siihen pitää oikeasti opastaa ja siihen pitää pystyä yksinään.
Minä pyysin apua. Olen kiertänyt ja kaartanut jokaisen, joka voisi ohjata minua lähemmäs sitä oikeaa polkua, kanavoitua herätystä siitä kaikesta. En romantisoi tilaa, joka saa minut itkemään stressin uumenista ja riitelemään ainoan tärkeän ihmisen kanssa. Eihän siinä olisi järkeä.
Haluaisin tietää teenkö oikeasti kaikkeni. Kulutanko turhaan fyysisiä voimiani uskoen, että ehkä tämä tästä. Olen jo tehnyt kaikkeni? Miksi helvetissä mikään ei sitten korjaannu? En ole koskaan osannut rikkoa tai korjata mitään. Olen vain lojunut hiljaa, muita suojellen niissä riepaleisissa palasissa jotain ihmeellistä elämän jäännöstä.
Joka päivä löydän itseni etsimästä muutosta. Pieniä onnen hetkiä siitä, että ehkä riuhtomalla saatoin saada oman pienen hetken. Tämä kaikki on osittain hyvin samanlaista, kuin kuvittelisi. En kuitenkaan koskaan halunnut uskoa, että olisin näin jumissa jossain pääni sisällä onnettomuudessa.
Vielä jaksan koettaa onneani. Tai oikeastaan tahdonvoimaani. Olen yrittänyt, sanoin kertoa mitä päässäni liikkuu, mitä minulle tapahtuu. Tunnun sortuvan joskus kehuttuihin ominaisuuksiini, itseilmaisuun. Kukaan ei tunnu saavan kiinni ajatuksistani, peloistani, tunteistani.
Minua pelottaa. Vuosien jälkeen ei pelko ole kadonnut, se vaan muutti muotoaan. Niin paljon tästä on samaa ja niin vähästä olen valmis luopumaan.
Ehkä huomenna "anteeksi"-sanaa ei ole olemassakaan.
Ei kommentteja: