Yli vuosi sitten aloin kirjoittaa taas blogia. Aloitin 120 minuutilla, kirjoitin odotuksistani, pettymyksestäni ja tulevista päätöksistäni. Se kaikki koski vain yhtä merkityksetöntä henkilöä, mutta tällä hetkellä se kirjoitus ei voisi olla sisällöltään tai merkitykseltään yhtään parempi tämän kaiken aloitukseksi.
Viime vuonna ja nyt-vertailut ovat olleet aina mielestäni yllätyksettömiä, ylihehkutettuja ja täynnä turhia yksityiskohtia. Silti istun tässä kirjoittamassa jostain yhtä tuskallisen tylsästä.
Niin monien toistaessa samat sanat samalla kun he taputtavat olkapäälleni, miltei riisuen sen ainaisen tekoystävällisen hymyni, alkavat jalkanikin jo tutista. "Sulla tulee olemaan sitten vähän hankalaa". Kiitos? Ei edes minun pyrkiessä yksin maailmalle, ironisesti vain kivenheiton päähän entisestä, kukaan pelotellut vastaavin keinoin. Se ei tuntunut haasteelta, vaikka kaikki ei mennytkään niin kuin piti. Maailma piti lujasti otteessaan ja todellisuus odotti kolme kerrosta alempana.
Kaikki oli minun. Yksin omaa valtakuntaani, enkä antanut byrokratian tai monimutkaisten järjestelmien sekoittaa maailmankuvaani. Tämä kaikki oli ansaittu saavutus, ei korvaus kaikesta tuskasta vaan kovan työn, haaveilun ja sinnikyyden tulosta. Vähän kolhittu ja kärsinyt asunto, vailla moderneja niksejä tai täysin kiinnipysyviä laatoituksia.
Minulle ei ollut edes hetken vaikeaa nukkua yksin omassa valtakunnassani. Minua ei itkettänyt, että kaikki vastuu on minun, arkisine asioineen, pelottavine laskuineen. Olin jopa autettu, mutta siihenkään ei syytä pitkään nähty. Olin kiitollinen, nöyrä ja ylpeä. Nyt, kun se alkaa kaikki hiipua käsistäni, minun hallinnastani... Alkaa näiden hieman kurtussa olevien kulmienkin alla pelottaa.
Vuosi sitten en edes halunnut ajatella, mitä tällä hetkellä elämässäni tapahtuisi. En voinut kuvitella, että mieleni koskaan rauhoittuisi, että koko ajan ei olisikaan pimeää. Enkä sitä, että voisin koskaan laajentaa valtakuntaani, antaen siitä kristillisen tasajaon mukaan puolet kenellekään. En ajatellut, että minua vaadittaisiin rakastamaan, huolehtimaan, opettamaan.
En usko mihinkään pysyvään. Kaikki edessäni on joskus hajonnut, jopa altani. Niin jalkani, itsetuntoni, varmuuteni, päätökseni. Kukaan ei silti pysty lyömään alas tätä kaikkea tulevaa niin kuin pääni sisältö. Ei kuitenkaan, ei pitkään, mitä jos, ei ainakaan näin, vielä kadut.
Nyt jätän tämän kaiken, otan vastaan haparoiden jotain, mihin en varmasti ollutkaan valmis. Voin sen sanoa, kirjoittaa, mutta en peruuttaa. En vanno ikuisuutta, mutta vaadin nöyryyttä oppia ja opettaa. Antaa ja ottaa. Puolustaa ja rikkoa.
En tiedä vieläkään maailmasta tarpeeksi, mutta tiedän pakanneeni ainoan asian millä selviän. Vapauden.
Ei kommentteja: