Tuskainen olo valtaa verisuonien kautta yhä laajempaa osaa kehostani. Se sykkii, miltei puhkeaa ulos ja käteni ovat kirotut kurottamaan sitä pahaa pois. Sisältä ja ulkoa, kun tuskaisuus ottaa vallan on helvetti irti. Epämukavuus on tuttua, kotoisaa ei kuitenkaan koskaan. Halu päästä irti jostain niin vaikeasta, omasta kehostaan, on heikottavan vakavaa. Ei saa turhautua, ei näin pitkää suhdetta niin epäreiluihin sairauksiin saa noin vaan unohtamalla poistaa. Voi olettaa, että ote on pitävä. Vuosien aikana minkään ei pitäisi muuttua, eikä se tuska tullessaan koskaan ole ohjenuoraa noudattamalla yhtään helpompi piru tappaa. Se satuttaa.
Ehkä haparoin turhaan. Jokainen neuvo, joka sattuu silmieni eteen (sitä ehkä etsiessäni) kertoo uskaltamaan, lopettamaan, jatkamaan eteenpäin, unohtamaan. Minun itseni vuoksi. Silti epäröin. Pudotin itseni omasta huolenpidostani, jonnekin missä ajauduin taas tuttuun ja turvalliseen sekasortoon. Enkä jaksa nostaa sormiani syyttääkseni, sillä peilissä näkyvät vain väsyneet, mutta niin uskolliset silmät. En kestä tappiota, en uhreja.
Niin surkuhupaisaa. Karata niin kauas, kokeilla haparoivin askelin jotain niin somaa. Vaaleanpunaisia unelmia, toisten kertomuksista tuttuja askelia. Se oli alusta asti selvää, että mikään ei loksahda niin paikoilleen kuin piti. En ole varma, saanko koskaan kokea sitä täydellisen suorituksen tuomaa onnea. Kaikki alkaa tuntua yhä enemmän väärältä, jokainen ajatus sattuu epävarmuudessani, jokainen asia tuhoaa mielenrauhaani. Olen palannut selviämisen määritelmään, kun aie on taistella ajan kanssa ja päätyä aina huomiseen.
Liian helppo, tukahduttavan tarpeeton. Ei sitä ehkä huomaa, miten paljon paloja toisista minuun pääseekään. En osaa tukkia reittejä, jotka imevät taakkaa itseensä. Joka päivä mieleni painaa entistä enemmän ja olen oppinut yhä paremmin, miten suojella jokaista pieniltäkin pahoilta. En anna teidän vahingoittua, kenenkään.
Niinpä raavin sen kaiken kiltteyden ja tuskan pinnalta pois. Ehkä joskus yllän rohkeuteen asti.
Ei kommentteja: