Upotus

En ole se, jonka tekee mieli huutaa normaaliutta paistavassa luokkahuoneessa. En ole hän, joka tekisi kaikkensa saadakseen kaaoksen luomaan mielenrauhaa. Tukahdun virnistäen, rumaksi ja salaperäiseksi luultu naamio kasvoillani. Minuutti minuutilta, hymyjen ja katseiden piirittämänä olen yhä enemmän kuin pysähtynyt kello, jonka sekuntiviisari yrittää vielä päästä numero kuuden yli sitkeästi, mutta omaa typeryyttään — yksinkertaisuuttaan — ei lähde toiseen suuntaan.

Olen hukkunut. Ihoni sinertää, uskoisin naiivisti, että selviäisin hengittämättä. Maailmassa, jossa en ole, silmäpussini pitävät sisällään kyyneliä, jotka painovoimaa vastaan kapinoidakseen rikkovat ilmeettömän harmonian kasvoillani. En tiedä enää, onko absurdimpaa hallinnan menettäminen vai siitä kiinni pitäminen. Hulluuden nuoralla tanssiminen ei ole pelottavaa. Ne kuolleet paperit, joilla on valtaa tässä maailmassa ovat kaikki hallinassani. Manipulointi on kaunis sana, eikä merkitykseltään yhtään vaatimattomampi.

Olen kotona ajatuksissani. Maailmani ei ole musta, se ei ole väritön. Jos en sanaa merkityksineen rakastaisi niin toivottomasti, väittäisin sen olevan sieluton.

Vaivun maailmaan, jossa kenties kenelläkään ei ole paikkaa. Olen vapaamatkustaja, joka ei saa silmiään irti kaikista niistä virheitä täynnä olevista ratkaisuista, taideteoksista, jotka pistävät silmään keskeneräisyyttään kirkuen. Etsin huojuen, valikoiden vastauksista huonoimmat, potentiaalittomat, jotta voisin roikkua rikkinäisessä sanassa, jota en tule koskaan ymmärtämään.