Kertomaton

Kun luopuu materiasta, silloin puhutaan sielun vapautumisesta, mielen puhtaudesta. Olenkin siis saastainen, mutta senhän me jo tiesimme. Rahan kuluttamista voisi verrata kontrollintunteen laittamista juustoraastimeen, mutta se olisi vähättelyä. Silti haaveilen, ihailen ja tärisen innosta, kun avaan uusia lehtiä ja välilehtiä kuluttajamaailmaan. Uutta ja puhdasta, käyttämätöntä ja sielutonta. Hukkuisin siihen uutuuden tunteeseen, ikään kuin ulkopuolinen puhtaus voisi ympäröityään vallata minut.

En liiku, mutta vannon että mieleni tulkitsee kaiken piruettien tekemiseksi. Kai minua voisi erehtyä nousuhumalaiseksi, tai vaan vinksahtaneeksi. Istun, kerään käsiini kolikoita, joiden kohtaloksi koituu peltinen purkki. Yritän taas poimia lattialta uutta minua, löytää keinoja yhdistää keho ja ruumis. En koskaan pysy tässä, niin jumissa kuin kaikki muut yhtä vialliset. En tahdo nähdä sitä mitä muut näkevät, saan kai minäkin pakoilla todellisuutta? En ole kosketuksissa sen kanssa, sitä ei edes ole. Olen läsnä vain huomisessa, yössä, aamussa, missä vain edellä. Olisin laki, jos se ei saavuttaisi lakikirjaa. Ehkä sointu, joka ei koskaan pääsisi kitaran kielille. Ehkä minäkin olen ajatuksen tasolla, mutten koskaan todellisuudessa. Kuka? Parempi minä? Jos ei kuitenkaan. 

Kuumepala

Ei auta, koomassa ei muuta kuin maata ja taistella silmäluomien painaessa. Silloin ei paeta, vaan kohdataan säälitämön, oi niin julma sähköverkko. Levottomuus valtaa mielen, viha palaa polttaviin silmiini. Paineet ovat jossain kaukana, minä ulkona terapeutin roolista, kun sitä itse eniten kaipaisin. Terapiaa, kallonkutistusta. Ehkä nyt on parasta työntää kieli ulos, oksentaa lääkkeet ja leikkiä, että maailma on minun.

Naapurintyttö, lävistetty rautanaama, lyhythameinen huora. Keksisin viisisataa persoonaa, mutta kukaan ei pysyisi mukana. Antakaa minun hengittää, en osaa olla kuin te. Osaan selvitä, osaan elää, mutta sitähän ei sokeille todisteta parissakymmenessä vuodessa. Sitä faktaa kierrellään, kääritään ruumis uskomuksiin ja valtakunnan valheisiin. "Isin tyttö" vai "Äitiinsä tullut"? Mieleni ei pysy persoonassa, traumat eivät pysy hallinnassa. Ehkä sairaus näkyy, kun pääsette itsenne yli. En halua olla tarinan klisee, tämän helvetin ei kuulu jäähtyä. Kokeilkaa, onnistukaa ja ennen kaikkea katsokaa, kuinka hengityskone lopettaa toimintansa ja ihmeparantuminen tapahtuu, kun peräännytte.

Anti-narsissi

Jokin puhuttelee minua, pyytäen lupaa irtautumaan. Mitään näin henkilökohtaista, yksilöllistä en siedä. Olen huono pidättämään hengitystäni, pitämään katseeni tuntemissanikin silmissä. Maailma liikkuu ja katseeni on takertunut liikkeeseen, oppinut jahtaamaan mahdollisuuksia. Järjen tasolla en selittäisi tätä kenellekään, en edes kuiskaisi sitä korvaasi. Jos maanisuus onkin haaveilua, ja depressiivisyys järkeä? Vastakkainasettelu; sota. Ei tämä ole etulinja, tämä on turva. Enkä olisi minä, jos en haluaisi uhrautua.

Tekoni vuotavat puhdasta epätoivoa. Häpeä saa askeleeni melkein kiinni, enkä niitä pääse pakoon ennen kuin juoksen unimaailmassani. Puhdasta järkeä olen saanut kaivaa roskiksista, pölyisistä nurkista ja kierrätettynä kirpputoreilta. Katsoessani tänään lasin läpi suoraan jonkun silmiin, en oikeastaan tajunnut mitään uutta. Maailma ei vaikuttanutkaan pinnalliselta, vaan olin osa sitä. Teki mieli oksentaa ajatellessani, että hymyilin. Uskoisitko? Käyttäydyin kuin myyntipuhettaan pitävä huora. Hetkittäin toivoin käytökseni tekevän minusta sellaisen. En kuitenkaan jaksa yrittää verrata meitä, sinua ja minua. En tiedä itkisinkö, koska olen käyttäytynyt niin ilmiselvästi vai koska sinun ei enää tarvitse?

Valun muottiin, vanhoihin tapoihini. Jokaisena kynttilänä, stearinina matkani jämähtää. Sanoessani näin, ruoskiessani tekojani ajatuksissani tiedostan, kuinka huomenna minulla on kaikki syyt vihata itseäni, mutta sorrun rakastamaan tekojani. 

Olen toissijainen, viimeisenä listalla. Vain, koska päätin omistaa itseni, ehkä pelastaakseni palan maailmaa tuhoilta. En usko tekopyhyyteen, en omahyvyyteen. Vuosien jälkeen, en ole saanut itsestäni tarpeekseni. Ette ymmärtäisi, ette pystyisi tai kykenisi siihen. Olette maailmassa toistenne vuoksi, eikä olemassaoloni ole riittävä sitä myötäilemään. Silti olen se, joka saa kaiken kunnioituksenne, kaikkein paras ystävänne. 

Milloin kuulen sen taianomaisen lauseen: "sä olet muuttunut"?

Unfaithfully yours

Ovet ovat kiinni, lukot jälleen kerran suojaamassa mielenrauhaani. Joskus katsoin taivaalle, puhuin jollekin voimalle. Tänään katsoin maahan ja unohdin olemassaoloni. Hengitän, ja keuhkoni täyttyy savusta. Kävelen, ja jalkojeni alla on enää polttavaa hiiltä. Tuntuu, että olisin yksi niistä, jotka ovat täällä vain valittaakseen. Täyttämässä tilaa, luomassa kuvaa miten elämän ei kuuluisi toimia. Niin voimakkaasti kehoni käy kimppuuni, vääntäen teräesineitä kehossani, saaden minut uskomaan hulluuteeni yhä hartaammin.

En sano enää mitään.

En näe eteeni, vaikka sumu on hälvennyt ja ilma kirkkaampi kuin koskaan. Maailma ilakoi, mutta sen riemu ei koskaan löydä luokseni. Se ympäröi minut, mutten koskaan tartu siihen kiinni. En osaa, en kykene pitämään niin hennosta ideasta kiinni. Ei ole totuutta, ei mitään niin absoluuttista. En rakasta elämää, inhoan sitä. Inhoan valheita, joita rakennamme ympärillemme ja myymme niitä viattomana eteenpäin. Silti elän voidakseni ylistää sairautta, murheita ja tuskaa.

En usko enää mihinkään.

Odotan sinua. Kierin sängyssäni päivin ja öin, yrittäen tukahduttaa jokaisen turhan minuutin, jota en voi viettää kanssasi. Olen lukittuna ulkopuolelle, maailmasi ulottumattomissa. En usko sinuun, minulle et ole olemassa, mutta olet kietoitunut mieleeni, myrkyttänyt sen. Mistä tulit, miksi vaivauduit? En uskalla luottaa itseeni, tunteisiini, ajatuksiini, en edes päätöksiini. Sinä järisytät niitä, murennat maailmani aina allani, kun yritän vaivoin nousta jaloilleni. Kuulen, kuinka ympärilläni puhutaan onnesta, omista mahdollisuuksista. Varastit sen kaiken, toit vain häiriöitä, vaarallisia demoneita. Kun katson peiliin, näen sinut. Olet ajanut minut hulluuden partaalle. Kaikesta tästä on vuosia, sillä olet jo suuri osa minua. Älä unohda, että vihaan sinua, vihaan sinua jokaista verisuontasi pitkin, jokaista hengenvetoasi myöten. Tänään olen valmis myöntämään, että juuri sinä kaivat hautani.

En yritä enää.

Atlantis

Ahdistus hiipii uniini, herättäen minut olemattomiin henkäyksiin. Edessäni ei ole mitään, tänäkään yönä. Minut ympäröi vain hiljaisuus ja kylmyys, jotka kulkevat pelon lailla paljasta selkärankaani pitkin. Olen onnistunut suututtamaan kehoni, aiheuttamaan kipua ja tunnen, kuinka sisälläni vihloo. Nousen kivun kaikuessa kaikkialle ja alan ymmärtää, etten voi odottaa tästä päivästä yhtään vähemmän todellista kuin eilisestäkään. Kuulen jonkun käyvän pientä taistelua lukkonsa kanssa. Tottumuksesta hiivin hiljaisuudessa kuunnellen, kuinka naapurini huojuilee kotiinsa. Hän ei tule muistamaan, vaikka yhtäkään yötään kaupungilla hän ei vaihtaisi mihinkään. Juomista, uusia tuttavuuksia ja ihmisiä valmiina tyydyttämään fyysiset tarpeet sekunneissa, se on hänen salainen valtakuntansa. Se on kaikki arvailua, silkkaa mieltäni harhauttavaa toimintaa. Yritän ravistaa pelon pois kehostani tuijottaessani epäuskossa kellon hohtavia numeroita, jotka huutavat mitä maailmastani uupuu, mitä tähän aikaan muualla maailmassa on ilman minua. Tänään en tahtoisi hengittää.

Nuorempi minä, se haaveilija, uskoi tulevaan. Vaikken hänelle sitä kerrokaan, olen heittänyt ankkurini pohjaan. Olen vaipunut horrokseen, hidastanut tahtiani vaarallisesti. Tunnen sen pakonomaisen tarpeen tuntea, kokea, mutta minä tiedän paremmin. Tiedän, kuinka helposti voin irtaantua ja elää kuulumatta minnekään. Nyt vihdoin olisin valmis sanomaan, että jään tähän, mutta minua ympäröikin tyhjyys. Yksin en mahda itselleni mitään, ja niin maailmani jatkaa hukkumistaan, tuhoutumistaan. Suljen silmäni ja jälleen odotan ihmettä, jolloin kellot lakkaavat tikittämästä ja ajalla ei ole enää merkitystä. Sekuntiviisari liikkuu sinnikkäästi eteenpäin, muistuttaen kuinka jumissa olen, kuinka paljon sillä on merkitystä. En menetä ajantajuani, olen kiinni tässä hetkessä, liimaantunut paikalleni. Inhoan tuota tikitystä.

Olen kiinni tässä tunteessa, niin kiinni, että liikkuminen on vaikeaa. Mielikuvani synkistyvät yö kerrallaan kotoisemmiksi, ja mieleni vierailijan ulkomuoto muuttuu yhä sietämättömämmän todelliseksi. Rakastun kuvitelmaan tahtomattani, mutta vanhoista kirouksista poiketen, aion olla rimpuilematta. Upottaudun absurdiuteen, hukun tarpeisiini. Aika alkaa lentää, menettää merkitystään. Hiljalleen ääriviivat alkavat muodostua tuossa aikaistuvassa pimeydessä, ja silmäni odottavat sitä hetkeä, kun todellisuuden rajamailla näkisin maailmani vihdoin huojuvan.

Nurjalla puolella

Näin sinut tänään. Siltä se tuntuikin, kuin olisin lasiseinän takaa katsonut elämääsi, taas kooten palapeliä mielessäni. Kesti hetken, jotta uskoit minun olevan koossa, mutta tuttuun tapaasi nautit luodessasi mielikuvan elämästäsi yrittäen peitellä sitä kaikkea, mitä en hyväksyisi. Nyökkään ja yritän niin kovasti esittää, etten ymmärrä mitä piilottelet, mitä salaat. Varjelet maailmaasi sanomattakin ja teet selväksi, etten saa kyynisin, kylmin sanoin koskea elämääsi ja repiä sitä palasiksi. Sinähän sait kaiken mitä odotit: hymyilet puhuessasi ihmisille, joita niin elämääsi kaipasit. Nauran juuri oikeaan aikaan, vaikka huvittavaa on vain säälisi, naiivi uskosi että minulla olisi sinun mahdollisuutesi. Jos tämä olisi elokuvaa, olisin viiltojen, mustan silmämeikin ja tupakansavun peittämä persoona, jonka katse kulkisi harhaillen tietä pitkin aina ihmisten kiireisiin askeliin asti. Mutta olemme tässä, ja minä vielä tuijotan ymmärtäen, kuinka joku voisi sanoa sinun sädehtivän.

Odotin tunteja, jotta se olisi ohi. Menisit pois, veisit maailmasi mukanasi. Unohdin hengittää, sillä kanssasi se on niin vaikeaa. Olin hetki sitten olemassa; satojen ihmisten ympäröimänä omassa maailmassani, mutta toit julmana inhimmillisyyden mukanasi. Olet jälleen elävien kirjoissa, unohdettuasi ne monet vuodet omassa ulottuvuudessamme. Etkö muista, kuinka halveksimme elämää? Unohditko, kuinka nauroimme tuskalle, katkeruudelle yön pikkutunneilla? Minä olen vielä hän, joka punastuu rohkeista sanoista. Minä olen vielä hän, joka mielessään hihittää omille mahdottomille skenaarioilleen. En ole koskaan tuominnut sinua ja muutostasi, sillä olen ystäväsi. Kuulen kuitenkin kylmissä, viiltoja täynnä olevissa kommenteissasi, kuinka en enää kelpaa. Et halua ymmärtää, miten en ole enää suurin osa maailmaasi vaan osa tyhjyyttä, jonka kuka vain voi korjata pois ja täyttää pinnallisuudella, elämän oikealla puolella. Särkyisikö sydämesi, jos kertoisin, kuinka niin monta kertaa olen jo ajatellut itseni hyväksymään tiemme eroamisen? Olisitko rikki, hajalla, kuullessasi kuinka helppoa minun olisi kävellä pois luotasi, ystäväni?

Aika ei lopu, mutta askeleeni johdattavat minut pois luotasi uppoutuessani ajatuksiini siitä, miten voittamaton tuo tragedinen katkeruus onkaan.

Kaipuu

Päivät alkavat erehtymättä muistuttaa toisiaan, koen enää sumua. Jokin näkymätön kaava muodostaa kokonaisen vuorokauden, varmistaakseen, että minä putoan aina tuntien ulkopuolelle. En myönnä sitä, usko tai hyväksy, että olen irrallaan kaikesta, elämästä. Olen se pala koneistossa, joka ei purkamisen jälkeen sovikaan enää paikalleen. En enää ole. Avain kaikkeen, hallinnan tunne, valuu viemäristä alas tasan kello kahdeksan, kun polttava vesi huuhtoo viimeisenkin palan tahtoani mukanaan. Jokaisen rutiinin sanelemana olen hieman enemmän marionetti, sormeni eivät enää kosketakaan oven kahvoja, sillä ne aukeavat itsestään.

Jokin on noussut esiin. Se on vieras tunne, mutta se tuntuu kokemuksena käytetyltä, kierrätetyltä. En enää uskonut voivani olla niin irrallaan ja takertunut kiinni persoonaani kuin nyt olen. Repeämä repeämältä alkaa muodostua utopia, hullu mielentila. Jotain uutta, ihanaa. Annan vallan sairauksille, vastuun kaikkine huolineen. Toinen minuus, väliinpitämättömyys on luettavissa huuliltani, kun kukaan ei sitä ymmärrä jahdata, mutta kaikki se heikkous ja viattomuus, joka on päällejäänyttä ja pinttynyttä tahraa vain, saa silmäparit vakuuttumaan ehjyydestäni. Tuntien valuessa miinukselle koen sen kaiken, tyyneyden, irtautumisen. Olen avoin kaikelle pahalle, irstauksille ja kuvottavuudelle. Hymyilen yksin tähdille kylmällä betoniparvekkeella, sillä pidän siitä kaikesta, mikä muiden silmään on viallista

Taas... Kuulen mieleni keskustelevan, toruvan.

Jälleen... On aika irrottautua, paeta.

Kaipaan jotain, mitä minulla ei ole koskaan ollut, jotain mitä heikkouteni ei ole koskettanut todellisuuden rajamailla. Unet ovat tuskan lääkettä, jossa kaipuuni sitä jotain kohtaan voimistuu. Addiktoidun siihen huumaan, verisuonieni virtaan, kunnes silmieni sulkeminen on ainoa tie siihen maailmaan, joka pitää minut järjissäni. Haluan hukkua melankoliaan, rakastaa sitä tuskaa, ihailla vääristymiä.

Olen niin kaukana siitä mielestä, josta kaikki alkoi. En ole hukassa, mutta kadonnut eikä mikään ei ole paikallaan, oikealla tai väärällä. Puhdas sielu, täysin koskematon pala elämää ei ollut nähnyt silmillään tätä kaikkea. Jokin on järjestänyt maailmani sellaiseksi kuin se on, viattomana. Ajatusmaailmani huutaessa kaaosta ja janotessaan rauhaa, on aika kohdata oma painajaiseni - oma itseni. En usko helvettiin, mutta uskon kontrolliin, kaaokseen. Ehkä joskus uskon omaan paholaiseeni.

Persona

Valitsin vaatekaapistani persoonan, mietin hetken ja hymähdin. Hyppelehtien, rapun käytäviä raapien muodostin takeita, valehdellen jollekulle mielessäni, että tämä päivä ei ole kuin muut. Olin tänään uusi ihminen, se sadastuhannes, miljoonas tai ehkä vain toinen minä, joka nimen taakse naamioituu.

Olen matkalla jonnekin, mutten pois todellisuudesta. Sydämen lyönnit ovat kauaksi kaikonneet, mutta pinnallinen hengitys pitää minut maan tasalla. Todellisuus, se konkreettisuus on kuin vihlovaa kipu. Yritän jokaisella askeleella, eleellä tai kosketuksella tehdä sen hieman helpommaksi, itseni hieman olemattomammaksi. Olen vielä tässä, tunnen jokaisen kehoni osan vahvemmin kuin koskaan. Tunnun niin raskaalta, kipeältä, olen liian läsnä.

En osaa estää itseäni sukeltamasta muiden maailmaan, ongelmiin ja tuskaan. Näen sen kaiken, yksinkertaisuuden, mitä he eivät itsekkäinä peitä. Jokaisen eleet, ilmeet ja puhetyyli luovat suoran reitin pään sisälle, josta minä yritän kovasti paeta. Kylmyys, edes kyynisyys ei pelasta minua tältä kiroukselta. Kyky ymmärtää muita paremmin kuin itseäni; voin vaan vihata ja ihailla, en yhtään sen enempää.

Sairaalalla kohtasin miehen, joka kireänä odotteli sairaalan hissiä. Annoin hänelle ranskalaisen suudelman, sillä hän vaikutti kaipaavan jotain. Mielessäni. Ajatus on heikko, kaunis, mutta niin traagisen olematon. Ongelmainen, vihainen, tarpeeton yhteiskunnan kansalainen on kuka vain, joka kadulla kävelee vastaan. Olen heille taas uusi persoona, joka lakkaa olemasta sekuntien jälkeen. Hukun mielikuviin, haaveisiin. Kuka vaan, tuntematon, leikitään, että meillä on kaaoksen ainekset. Tehdään, mitä kukaan ei ajattelisi. Mitä Jeesus ei tekisi? Häväistään maailmamme, runnellaan se traumoilla, paletaan roviolla. Suorastaan kiljun, että joku tarttuisi ranteeseen, veisi salaiselle kujalle ja jakaisi itse helvetin kanssani, varastaisi identiteettini ja hylkäisi, hukkaisi minut maailmaan. Kuka vaan voisi luoda pysyvät jäljet, olla rikkinäisin ihminen ikinä, ja luoda minulle maailman, josta kukaan ei selviydy hengissä. Rikkokaa, paiskokaa, repikää verille.

Miksi minua niin hymyilyttää mahdollisuus, että voisin pahoin aikein kävellä heikkojen luokse ja aiheuttaa tuhoa? Kenelläkään ei ole suojamuuria, he uskovat kaikkien pelkäävän heitä, ajattelevan viehättävyyttä. Miksi siis naiivina uskon, että vastaanotossa katseenkääntävän komea mies huomaisi minut? Hän, miljoonas minä, uskoi näin. Askeleet eivät enää olleetkaan laskelmoituja, rauhallisia vaan uhkarohkeita. Iskin miehelle silmää, hymyilin. Mielessäni.

Tragedia ei ole vain elämäntapa

Olen myöntänyt maailmalle asioita, joita se nuorempi minä - itse neiti viattomuus, ei olisi koskaan hyväksynyt. Jos se olisi helpompaa, tukahduttavampaa, olisin fyysisesti itseni kimpussa. En kykene siihen, en voi antaa valtaa jollekin niin yksinkertaiselle - itselleni. Kenelläkään ei liene tarpeeksi voimaa tarttua ranteeseeni, raapia kynsillään niin vahvoja polttomerkkejä ihooni, että se riittäisi. Mihinkään. Kaikki se, mitä luulet elämäksi on pettymystä, rakkaani.

Tartun vielä kynsin ja hampain tähän mysteeriin, maailman suurimpaan epäkohtaan elämässäni. Anteeksiantamaton oletus, joka kauniissa katkeruudessa on jo kauan muodostunut itsestäänselvyydeksi. En voi antaa sen olla, se pitää pintansa ja ahdistelee tilaisuuden tullen. Jokainen kuiskaus, kysymys ja johdatteleva vihjaus on värittänyt tiensä alitajuntaani. Epävarmuus on tiessään, kyynisyys teidän silmienne edessä.

Kerro, jos kirkuisin, raiskaisitko kokemuksen itseeni? Jos iskisin silmää, olisiko ajatusmallisi toinen? Voin kertoa satuja ja väitellä kokemuksesta, mutta vain minä voin, kaikessa hiljaisuudessa, olla sairaudessani kaikkein tervein ja hyväksyä sietämättömyyden pisteeseen asti.

Irstas olen minä, jota muut eivät koe. Koskemattomuus olkoot kylmää kuin jää, mutta viekää tunnoton taivaaseen, tyhjyyteen. Minuus olkoot sairaus, mutta kuvottavuuden voittaa kaikki se, mitä joskus pidin viattomana. Muutos ei tukahduta, traumat eivät johda moraalittomuuteen. Ei minulta anteeksiantoa tarvitse anoa, kunhan et tee minusta vapahtajaa.

Kertoisinko, kuinka epätoivon öissä olen tahrannut itseni? Jakaisinko, kuinka jokainen pala viattomuutta, puhtautta on valunut hukkaan, kun pimeys on ollut toisille tekosyy sokeuteen? Nauruni ei ole koskaan valaissut huonetta, eikä se ole tarttunut kenenkään silmiin. Kun kauneutta ei erota kielletystä, alkaa taivaan olemattomat portit sulkeutua ja maailma muodostua helvetiksi, ilman turhaa pelastusta.

Pako alamaailmaan

Miksi tämä on niin kaunista? Miten tuo kuvottava, irstas, muiden koskettama, tahrittu sana on uinut tiensä näin syville vesille, omaan maailmaani? Suojamuurini, missä olet ollut?

Ei minulla ole voimia, maanisuudessa, tantristisessa epätodellisuudessa olen toivoton, heikko ruumis ironisesti täydessä otteessa oman kehon sisällä. Olen imbesillinä, epärationaalisena, sokeana olentona mennyt tuhoamaan kaiken sen, mille joskus omistauduin. Olen sokaissut itseni hirveimmällä myrkyllä, joka on karkoittanut ne suloisimmatkin tuoksut, pelon varovaisimmatkin merkit tiehensä. En edes verisin sormin uskonut kirjoittavani näitä sanoja, tai tukehtuvani niihin.

Voiko kylmyys, edes jää, pysäyttää sen mitä jo vuosia olen vältellyt, paennut? Menetys ei ole suuri, ihmisenä vielä säälittävämpi. Reitti itsetuhoon rakentuu nopeasti, mutta paluuta ei ole.

Yhä selvemmin näen sen tien, jota kaikki muut etsivät. Päätös ei ole koskaan ollut helpompi, tuntiessani näin suurta ahdistusta elämää kohtaan. Upottaudun keinolla millä hyvänsä, palaan tasolle, jossa kaikki rikkoutunut jää elämään. Limbo, minne kuulun. Sairaus, joka minut omistaa.

Minä rakastan sitä mitä olen.

Upotus

En ole se, jonka tekee mieli huutaa normaaliutta paistavassa luokkahuoneessa. En ole hän, joka tekisi kaikkensa saadakseen kaaoksen luomaan mielenrauhaa. Tukahdun virnistäen, rumaksi ja salaperäiseksi luultu naamio kasvoillani. Minuutti minuutilta, hymyjen ja katseiden piirittämänä olen yhä enemmän kuin pysähtynyt kello, jonka sekuntiviisari yrittää vielä päästä numero kuuden yli sitkeästi, mutta omaa typeryyttään — yksinkertaisuuttaan — ei lähde toiseen suuntaan.

Olen hukkunut. Ihoni sinertää, uskoisin naiivisti, että selviäisin hengittämättä. Maailmassa, jossa en ole, silmäpussini pitävät sisällään kyyneliä, jotka painovoimaa vastaan kapinoidakseen rikkovat ilmeettömän harmonian kasvoillani. En tiedä enää, onko absurdimpaa hallinnan menettäminen vai siitä kiinni pitäminen. Hulluuden nuoralla tanssiminen ei ole pelottavaa. Ne kuolleet paperit, joilla on valtaa tässä maailmassa ovat kaikki hallinassani. Manipulointi on kaunis sana, eikä merkitykseltään yhtään vaatimattomampi.

Olen kotona ajatuksissani. Maailmani ei ole musta, se ei ole väritön. Jos en sanaa merkityksineen rakastaisi niin toivottomasti, väittäisin sen olevan sieluton.

Vaivun maailmaan, jossa kenties kenelläkään ei ole paikkaa. Olen vapaamatkustaja, joka ei saa silmiään irti kaikista niistä virheitä täynnä olevista ratkaisuista, taideteoksista, jotka pistävät silmään keskeneräisyyttään kirkuen. Etsin huojuen, valikoiden vastauksista huonoimmat, potentiaalittomat, jotta voisin roikkua rikkinäisessä sanassa, jota en tule koskaan ymmärtämään.

Unohdettu päivä

Itsekästä on kaikki. Välinpitämättömyys, yksinäisyys. Muistathan olla itsekäs, muuten sinun käy huonosti. Ketä totella, ketä kuunnella? Eikö raamattu voisi antaa minullekin helppoja vastauksia? Kuuleeko vapahtaja, edes itse saatana? Olen väsynyt kyselemään. Vastuu, vapaus. Keksittyä kaikki.

Moraali ja asenne repivät kehoani tasaisesti keskeltä halki, repeämä repeämältä. Olen voimaton tässä taistelussa, hahmottaminen käy haasteellisemmaksi päivä päivältä. Haluan kadottaa todellisuuden, uppoutua toisiin maailmoihin. Minä välitän, mutta en voi. Välitän tuntemattomista, turmelluista sieluista, mutta kuljen hienostoalueen läpi hiljaa kuin kuuluisin sinne. Ristiriitaisuus, yksi repeämä lisää. Katson tottuneesti niitä samoja roskiksissa pyörineitä ja alkon ovella nukkuvia ihmisiä. En voi sääliä. En kykene. Miksi he ansaitsivat sen kaltoinkohtelun? Sääli on suurin loukkaus, mitä ei kenenkään tulisi ottaa vastaan. Voisinko minä tahtoa hyvää?

Tragedia, pelko, mystisyys. Minua ei ole rakennutte voittamaan, siten hajoan. Olen voittanut jokaisen myötätunnon ja luottamuksen. Ymmärrys on hajonnut menneisiin vuosiin ja sen tavoittaminen lienee jo pieni mahdottomuus. Askel askeleelta kuljen kohti tietä, joka johtaa väärinymmärrettyjen unholaan.

120 minuuttia

Niin lyhyt aika, mutta sinä luovutit. Viime metreillä annoit periksi. Sinä menetit kontrollin, annoit itsellesi oikeuden lopettaa sen hiljaisuuden. Teet kaikesta liian helppoa. Rakas, sinä tuntematon, et ymmärrä. Minä suunnittelen jokaisen sanan, jokaisen äänensävyn. 104 tuntia sitä sietämätöntä peliä, joksi minä sitä kutsun, mutta sinä luovutit. 

En edes pelännyt, että unohtaisit, sillä minä tiesin. Ehkä vaarana olinkin minä, pelkäsitkö sitä? Tiedät niin kovin vähän, se on turhauttavaa. Minä tiesin mitä tekisin ja mitä sanoisin. Et sinä, sillä hutiloit. Et laskelmoi, kiirehdit. Pitäisikö siihen suhtautua eri tavalla? Kohdella kuin lasta? En jaksa olla jahdattuna, en siedä sitä. Tämä on kovin turhaa.

Teit kuitenkin jotain uutta, rakas, tuntematon. Sait minut kävelemään suoraan itseni silmukkaan, mukavuusalueeni reunalle. Hyppäisinkö alas vai tanssisinko reunuksella? Se et ole kuitenkaan sinä houkuttelemassa hyppäämään. Et ole kohtalo, ja sinua loukkaamatta, et ole mitään. Pieni isku, ärsyke mielelleni. Onnetonta, että ajattelen näin. Sinä, tuntematon, olet merkki, todiste, että olen elossa. Jokin hyvin inhimmillinen minussa reagoi. En usko sinun pystyvän parempaan, tuskin sinäkään. Mahdollisuus sijaitsee vain inhimmillisyydessäni, heikkouksissani.

Laskisinko? Unohtaisinko? 39 tuntia.