Mennyttä

Se on vihdoin ohi, lienee ensimmäinen ajatus aivojen kolkutellessa tähän maailmaan ikuisesta unesta. Sunnuntai, niin kirottu päivä, joka tuntuu vain olemattomuudelta, tyhjyydeltä joka pitäisi täyttää. Oliko se perjantai, kun haapuilin ikkuinoiden edessä, etsien taas jotain varastamaan maailmani pois mielestäni? Aamu on niin erilainen. Mikään ei näytä huonommalta, mutta tuskin paremmaltakaan. Tunnen sen tuskan kaikkien maailman krapulaisten naureskella vessan lattioilla, morkkiksesta kärsivien itkiessä puhelimiin. Minä vain tuijotan ulos, mutta edes maailma ei tarjoa kuin lautasellisen tyhjyyttä eteeni. Näen vain vilauksia elämistä, jotka olisin voinut tavallani varastaa. Ei kasvoja, identiteettiä, ilmeitä tai kriisejä. En saanut pelikortteja, en mahtunut pelipöytään. Pitäkää elämänne, rakkautenne, villit yönne ja sydämenlyöntinne. 

                                                         Niin se jokin vei kaiken mukanaan, 
                                                                                   kun ajovalot kaarsivat pihasta pois.

En tiedä, mitä odottaa. Kaikkien kynien muste on lopussa, painaumina sivuilla eikä kukaan enää jaksa kirjoittaa. Siispä puhutaan, avaudutaan ja huudetaan. Kukaan ei kuule kuitenkaan, eikä peilikuvissa näy vastustusta. Kehä on kierretty jälleen ja aina valmistautuminen pitää jostain aloittaa. Tällä kertaa vapisevin jaloin ja vetisin silmin. Uskooko tätä edes kukaan? Voisin olla torimyyjä tarjoamassa uusinta ja halvinta painosta tuntemattoman elämänkerrasta ja tuntuu, ettei sen laatua uskota. En ole tarpeeksi sairas, terve tai lahjakas. Minulta puuttuu kaikki, muttei mitään. Katsonko silmiin sairaslomaa, osastoaikaa vai nopeinta pakotietä maantasolle? Salaa kirjaimellisyys valuu seiniä pitkin pakoon alamaailmaan. En kai sitten huudakaan, sano sanaakaan.

                                                           Perusteet horjuu rankemmin kuin koskaan.

Pian olematon

Toiveissani kaikki meni toisin. Tihkusade olisi yltynyt pisaroiksi, jotka huuhtoisivat kaikki paitsi koululaiset pois jalkakäytäviltä. Vastaan sattuisi jo elämässään onnistuneiden sijaan taas uusia kasvoja, jotka ovat niin vakiinnuttaneet silmänsä siihen, mitä heidän edessään on. 

Mieleni saattoi valehdella kaikesta. En uskonut silmiini, mutta en mieleenikään. Kuka minulle siis valehteli? Jopa epävarmuus iski salaman lailla, pilkkoen jokaisen hiljaisen kolkan mielessäni. Tänään sille ei ollut tilaa, valtaa yrittäessäni opettaa maailmaa. Kysyisin miksi, jos en tietäisi kysyväni turhaan. Siksi siis kerroitte, etten ollutkaan enää.

Sain jo mahdottoman sinun sijaasi. Teidän sijastanne. Sain merkityksettömät katseet, jotka eivät enää vaihda väriään mielessäni. Sitä katsetta, faktoja ja järkeä ei vaihdeta kaupan kassalla enää vapaaseen, etsivään. Olet myyty, mutta silti vain annettu pois, ajatuksien hukkuessa elämään. 

Kaiken sen ei minkään vuoksi jalanjälkeni ikuistettiin, vaikka se ei kuulu tänne ollenkaan.

Koitos

Eivätköhän nekin silmät nää, joilla ei ole oikeutta katsoa, vilkaista. Eiköhän jokainen osaa lukea niin avointa kirjaa, jota jokaisen huulet lukevat ääneen. Silti mikään ei ole selvää. Kukaan ei kerro tilannetta, kukaan ei sanele lopputulosta. Pitääkö sitä odottaa? Tuomiota, kohtaloa?

En enää tiedä, mikä perjantain virka on. Olen pudottanut sen päivän parvekkeelta alas, polttanut sen viimeisetkin rippeet etten varmasti enää törmäisi sen olemassaoloon. Se siis helpottuu, kohtaaminen. Ehkä jokin kuitenkin herätti kaiken sen, mitä unohdin pakoilla. Puheluita, viestejä, ryhmäkeskusteluja. Osa naamioituu ystävällisiksi eleiksi, niin kuin ei ymmärrettäisi parasta. 

Henkilökohtaisia hyökkäyksiä, kutsuja, mitkä tuottavat painajaisia. Vain yksi pelastava lanka, puhelu rakkaimmalta. En tiedä miten pystyin vastaamaan, kyynelien seasta keräsin kaikki voimani. Kai tiedät, että välitän? En pystynyt sanomaan mitään tärkeää, vaan heliseviä sanoja, joiden avulla puhuin sinulle koko ikäni. Unohdin kiittää, että olet olemassa. Yritin, kaikkeni. En ole muuta tehnytkään. Lupaan olla olemassa, kunhan sinäkin olet. Teemme tämän yksin, mutta yhdessä. Jos ei mikään meitä enää yhdistä, niin sentään kipu, veri ja helvetti. Voisimpa vielä sanoa eläväni varjossasi, sillä siihen sortuisin kovin mielelläni, veljeni.

On minussa vielä paljon inhimmillistä. Sanoisin, että muiden mielestä olen vielä elossa. Jokaisen viestin jälkeen toivoisin, että en olisi. Taas kuulen sen, kuinka ihminen murtuu. Näen kaiken sen, mitä en kestä enää. Minulla ei saa olla paha olla, minulla ei saa olla vaikeaa. Vai saako? En osaa enää halveksia, sääliä tai tuntea sinua kohtaan. En osaa pelätä, rakastaa. Ehkä vain vihata. Kuule, nielisin kaiken sen, jos pystyisin. Olisin täydellinen, itsenikin vuoksi. En pysty, kykene. Et sinäkään, et koskaan. Hukkuisin kaikkiin lääkkeisiin, myrkkyihin, alkoholiin niin kuin te kaikkine syytöksinenne. Vielä taistelen teitä, moraalejani ja mieltäni vastaan. Asettukaa sotajoukkoihin, katsotaan milloin kaadun. En tule olemaan se, joka jaksaa jatkaa elämää. Enköhän minä ole se, joka luovuttaa. Ei se edes haittaa, sillä ei ole mitään taistelutahtoa. Eiköhän tässä sokeatkin nää, mitä helvetti teettää. Se on korkea aika hyväksyä.

Jokainen ymmärtämätön ystävä yrittää selvittää paikkaansa, muodollisuuden vuoksi kutsua mukaansa. Vasta nyt tajuan, mitä minä, parhain ystävänne ei ennen tajunnut. Eiköhän ole aika sanoa, että hävisin kaiken. Tein niin paljon virheitä sokeudessani, minuudessani. Brutaali lopetus kaikelle, isku kasvoille. Siispä, onnea.

Voisitteko siis vielä kerran puukottaa? Tällä kertaa tehkää se niin, ettette tajua mitään. Ette kuule, nää tai ymmärrä. Niin kuin ette ikinä. Tuokaa se kaikki kipu mukananne, kaatakaa ja katsokaa. Loppujenlopuksi olette vain armahtajia, pelastajia muiden silmissä. Eivätköhän kaikki nää, miten arvoton olenkaan.

Sitten on aika nousta, olla tuntematon ja unohtaa. Siihen ei pysty kukaan.

Kaksi kertaa rakastin

Ehkä olinkin oikeassa. Jokainen epähalukas kehonosani näytteli parhaimman roolin, sen eksyneen, ja johdatti minut siihen valokeilaan mitä olen niin monta vuotta jo vältellyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuiskin itselleni, vihaten jokaista hätääntynyttä katsetta numeroiden ja pöytien määrän tuplaantuessa mielessäni. Ylpeyden tukehduttamana, nöyryyden ja epätoivon saartamana jokin oli ehkä armahtanutkin minulle huomaamattomuutta. Kellon luoden ironisen säännöllisyyden, jota kukaan ei meistä edes osannut noudattaa, oli sallittua ja kaunista hajota palasiksi, sulkea oma toivottomuus käsiensä varaan ja antaa maailman tuijottaa.

Vuorotellen vaivun luota poistyöntävään, valheellisen varmaan sekä naurettavan haavoittuvaiseen mielentilaan. Entten tentten kadulla katson silmiin, katoan betoniseinien harmauteen tai kuljen kuin tietäisin minne olen matkalla. Hetken voin uskoa mitä vain, mutta tieto mitä muutaman askeleen päässä lopulta on on taistelu itsessään. Olen tuhonnut sen viehättävyyden, oman rauhan hartauden. Kukaan ei tule noutamaan, kukaan ei katso kysyvin silmin eikä kukaan vedä sivukaduille mukaan maailmaan. En ole löytänyt linkittävää tekijää, sitä oikeaa. Tarkoituksesta ei saa puhua, siispä ollaan vaan hiljaa.

Vaivuin, upposin. Jokin vain pudotti tuhansia kiloja sisäelimiini, pakottaen minut putoamaan. Kiitollisuus ja tuska käyvät värikästä riitaa keskenään ja minä, väliinputoajana hengitän vielä punaisin, kuivin silmin. Sitten tulit. Ilman syytä, ilman tarkoitusta tai sanoja. Olit vaan, flanellipaidassasi, luoden maailmaa ympärilläni. Et tarvinnut hyväksyntääni, sillä olin jo matkassasi, tiukassa otteessasi, jolla todistit maailman kuuluvan sinulle kokonaan. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa, sillä jokin hymyssäsi, tavassasi kulkea sai minut toivomaan sen hetken kestävän, luoden ikuisen matkan. Ei se sattunut, vaikka otteesi lipesi, vaikka en enää kulkenut rinnallasi. Teit sen kaiken niin taitavasti, jätit minut heitteille, mutta olethan oma luomukseni.

Kaatakaa se vahvinkin minä

Kuka minua kiduttaa? Kuka aina vetää koukulla niskasta, kuivattaa silmät oven ulkopuolella ja laittaa juoksemaan? Mitään en ehdi kyseenalaistaa, kun viimeiset minuutit vietän keinotekoista henkireikää musiikista luoden. Niin kaikki katseet saavuttavat minut, kertaheitolla aamusumussa, vaikeassa säässä jota erottaa vanhat ihmiset teepaidoillaan, minä urhollisesti nahkatakissa.

Toivoisin, että kaikki persoonat näkyisivät, sillä tämä on kovin hankalaa. Jälkeenpäin on helppo näyttää hapanta naamaa, kun jokin sai minut taas nauramaan, valloittamaan puoli valtakuntaa. Sietämättömyyttä piti etsimällä etsiä, kun virheellisen koodin luodessani tajusin kaiken sen mahdottomuuden. Järkeilyni on tappavaa, en saa tarttua mihinkään tätä oloa helpottamaan. Mikään ei ole vaihtoehto, sillä muutkin sen näkevät - olen liian mitä vain saadakseni helpotusta.

Tulitte siis vielä viemään viimeisenkin toivoni pakottavuuden tunteen kantavuudesta. Tulitte riisumaan sotamiehen aseista, valloittamaan aseettoman linnakkeen. En koskaan ole katsonut niin turhaa maailmaa silmiin, keskustellut niin ymmärtämättömän kanssa. Ette ymmärrä, että näe, ette kuule tai koe. Se on kaikki teille kuin suuri haaste, haavoittaa haavoittunutta, lyödä lyötyä. Pelastuksena toimii peilikuva, kun kovat sanat hakkaavat ovea, soittavat jokaisen seinän kaatumispisteeseen. Olen tässä, hengitän, siedän.

Kiitollisuus jossain kolkassa kehoani herää. Mitä pyydän, anon, huomenna, sitä en tiedä. Kosto on suloinen, mutta niin on tuo, kamala, kirpeä hymy peilissäkin.

Murtuma

Aurinko ahdistaa, kodinkoneet huutaa ja askeleet ja sanat rapussa kuiskii valtaa. Ne tulee lähemmäs, eikä saa enää hengittää.

Näin sinut, vihdoin. Savun keskellä, varautumatta. Ajatukset olivat ajautuneet aina tuhansista vaihtoehdoista kaikkein epätoivoisimpaan. Ehkä olit vain jonkun kesäromanssi, kaukainen sukulainen. Kerran täyttänyt ilmaa, samalla tuhoamassa keuhkojesi tilaa. Vain vilkaisu, ja olit siinä taas. Lasin takana, kaikessa hiljaisuudessa. Katse kohdistuneena samassa kulmassa, sama tumma paita päällä. En tiedä kuka olet, mutta aina tuijotan, avaan parvekkeen ovea ja haluan sinun olevan kaikki se, mitä tarvitsen. Silti lähdet, katoat ja kesä vei sinut kai mukanaan. Palaathan.

Olin niin auki, että pieni sana vei minut toiseen aikaan, toiseen paikkaan. Hetkessä katseeni ei tarkentunut ja olin kadottamassa rooliani. Sen jälkeen mikään ei ollut samaa. Kävin sotaa, ikuisuudelta tuntuvaa antautumista jotain näkymätöntä vastaan. Minut valtasi hyökyaalto, joka potki ja kuristi jokaisen hengenvedon mukaansa. Onko se kaikki sattumaa, ettei kukaan tänään olekaan? Puhelin soi, mutta en pysty vastaamaan. Äänen murtuessa, apuhuutojen hukkuessa hysteeriseen nauruun kipu kuivattaa. Minä vihasin kaikkea, mutta murruin pahemmin kuin koskaan. Älkää vain tulko kertomaan; jumalauta kadotkaa.

En malta odottaa, kuinka pääsen kertomaan. Palkallisena minua kuunnellaan, huijataan uskomaan. Minut hypnotisoidaan, ja minä unohdan kaiken sen tunniksi. En osaa huutaa, mutta tuskin tarvitseekaan, sillä kaikkein pahinta on odottaa. Auta, en enää osaa.

Vuoronumero 000

En osaa sanoa, kumpi kertoo valheet paremmin, minä vai maailma. Enkä erota, kumpi opettaa kumpaa. Kulkee missä tahansa, kultaisella keskitiellä tai ohuella nuoralla, aina on joku tuuppimassa ojaan ja sieltä allikkoon. Jos kohtaat siis tielläsi kauniita sanoja, ymmärrystä tai uskoa, en osaa neuvoa kannattaako kävellä pois vai uskoa. Hämmentyneenä olet uhri, mutta hyökkääjä vain verenhimoinen peto.

✘ ✘ ✘

Kolmas persoona kolkuttelee jo kotiovella, enkä tiedä kenet piilotan sängyn alle ja kuka ottaa kritiikin vastaan. Tätä ei olla odotettu. Siirtymisprosessista toiseen, katse ikkunasta ulos ja paha olo pakettiin. Kukaan ei sano sanaakaan, en riitele enkä väitä vastaan. Kerta kerran jälkeen sykli suoritetaan ja siitä vaietaan. Silti kerroin liikaa, puhuin liian kovaa ja toivoin turhaan. Kymmenen prosenttia energiaa, nyt ei järki vastaa. Kierointuneinta on peilin heijastuma, sotanaamion riisumisen merkitsettömyys ja kaikkien sekuntien menetys. Vannon että se ei satu, kerron kuinka tiedän suunnan. Joka kerta kun jalkani kuljettavat sumun läpi, samojen kasvojen ohi, samoja teitä kohti samoja rakennuksia ilman uusia kokemuksia, selviytymisvaisto huutaa valtaa. Merkityksetön kauneus, kiusaantuneisuus ja itserakkaus. Murtunut mieli on vain yksi aluevaltaus.

En

hyödytä

ketään,

ikinä.

Kauneus, miten naiivia. Syvällisyys, miten kaupallista. Silti leikin, kuin en tietäisikään paremmin. Hukkuen siihen epätoivoon, omaan syvään mereen tukehtuen. 

Tätä ei sokeakaan halua.

Saavuttamaton

Ei kannata tarjota auttavaa kättä, sillä siihen tarttuu vain viimeiseen toivoon nojaava. Se vaihtoehdoton, se epätoivossa kaatuva. Usko, ettet enää halua tietää.

Olen matkalla eteenpäin, niin kovaa ettei kynä pysy kädessäni tai lauseet mielessäni. Pohjalliset valuvat taaksepäin, kun nojaan jo epäimartelevassa kulmassa kohti tulevaa. En ehdi enää ajatella itseäni mihinkään vapauden tilaan, mihinkään terapeuttiseen nirvanaan. Kukaan ei pysy kannoillani, mutta ei kukaan edes yritä. Kuka teitä pyysi vanaveteen kuolemaan? Tänään nuo kaikki mitättömät katseet ovat astetta ärsyttävämmät, mutta seipäitä ei lennä mistään. Kenties katseita keräsi valheellinen turkki, kenties ne kertomani seitsemän salaisuutta egostaan uloskasvaneelle. Ehkä jo sulaudun, ehkä tämä on se rohkeusaste, jonka virrassa ihmiset luulevat minun aina kulkevan.

Sanani ovat teroittuneet, mutta verta ei valu kenenkään rinnasta. En osu, en edes yritä. Ääneni värisee, sanani eivät tule ulos. Kukaan ei huomaa, en siis minäkään. Ei maailmani ole harmaa, en ole menettänyt värejä elämästäni. Kaikki tuntuu välttämättömyydeltä, niin kuin hymy kasvoillani. Se ei ole tottumus vaan harhautus. Niin kuin se mitätön puhe kuulumisista. Etsin pakotietä, katseeni harhailee kellon tappavan hitaista viisareista aina jokaisen kasvoille, etsien kuningasta valtakuntaan, pelastusta omaan maailmaan. Kaiken sen keskellä, kaikkien meidän kasvoillamme on niin paljon samaa, vain harhautusta luomassa. Silti en kykene katsomaan silmiinne, sillä ne ovat niin kirkkaat, niin täynnä kliseistä elämää. Sanannekaan, ne turhuudet, joita luettelette eivät saa minussa aikaan mitään. Ei inhoa, ei sääliä, ei mitään. Tämän kaiken luovuttaminen, kaiken poissulkeminen on ehkä sittenkin mahdollisuus.

Merkityksettömyys saa väärän kuvan, sillä juuri se tekee kaiken vapauden. Tarpeiden seinät kaatuvat ulospäin, vaikka en koe valaistusta tai mitään niin kaunista. Kaikki täällä on vain niin turhaa.

Entinen moralisoija

Tänään en jaksanutkaan poimia palasia lattialta, papereita tulvimasta pöydän reunalta. Kutsumattomia vieraita ei päästetä sisään, eikä ääntäkään pääse ulos ikkunoista tai oviaukoista. Minä pysyn tässä, kuluttamassani mielentilassa. Milloin kuivun kasaan?

En ehkä jaksa uskoa, sillä kyynisyys on jo minussa. Se on kaunista, kuluttavaa ja ei koskaan kaoottista. Miksei sitä rakasteta, miksei sitä rukoilla? Kohtalon kortit olivat pöydällä, kertomassa väärin tulkittuja tapahtumia ja tulevaisuuden tuomia toivonrippeitä, kenties vaikeuksia. En koskaan saa kuolemaa, tai hirtettyä, miksei tämäkään mene niin kuin elokuvissa? Niiden sijasta suoraan edessäni virnuilee aurinko ja kymmenkunta miekkoja. Minua on siis joskus pelastamassa ritari, muutama prinssi ja kuningas. Isäkompleksi ja muutama muu matkassa, rahahuolia ja suunta hukassa. Oikeasti minua naurattaa, mutta minä vain itken.

En tiedä, miksi kaikki peilit ovat suunnattuina minuun. Hakeudun niiden eteen, mutta mieleni ei kykene todistamaan silmilleni mitään uutta. Olen, yhä ehjä, nuutunut, väsynyt ja yhtä minä kuin ennenkin. Tuijotan tuntikausia kuvajaista, joka ei anna palautetta, se ei huuda tai karju, kerro loukkauksia tai kumarra, se ei naura tai naurata. Sillä ei ole mieltä, sillä minua ei huiputeta. Näen kaiken, mutta kasvatan vain narsistia. Odotan syömishäiriötä, vääristyneisyyttä ja seitsemän vuoden epäonnea. Kukaan muu ei katso, joten silmäni eivät luovuta tätä taistoa. Ehkä huomaan ensimmäisen juonteen kasvoillani, ehkä osaan jo katsoa tarkemmin kuin kukaan koskaan.

Odotan

Toisinaan edes ruumiinosani eivät osaa käsitellä minua varoen. Ne riuhtovat, huitovat ja aiheuttavat haavoja, mustelmia, jopa arpia. Niin se kai on aina ollut, käteni, kynteni ovat löytäneet tien nahkani alle, enkä ole koskaan osannut estää sitä.

Keuhkoni eivät toimi kunnolla. En ole koskaan osannut hengittää, mutta kukaan ei ole suostunut kutsumaan minua vialliseksi. Itkeminen on naurua, kaikki on ulos tulevaa höyryä, savua, josta en edes välitä.

Kukaan ei sitä nää, ei varmaan minuakaan.

Kaikki minussa on jo kertaalleen paiskottu, ruhjottu kasaan, mutta ei minun niin pitäisi sanoa. Samalla tavalla kun kiskon hiuksiani, naksautan sormiani ja raavin ihoani, revin kaikkea. Ehkä siksi en säily toisten hyvän päivän ajatuksissa, saa suloisia tekstiviestejä, ehkä siksi olen tässä nyt. Sairaus ei minua kyseenalaista, miksi siis kävelisin pois sen luota? Eikö se satukin myöntää, kuinka ei jaksa? Kertoa, kuinka ei kykene auttamaan? Se on voimaton tunne, mutta ette te häpeäisi. Te olette se, joka luovuttaa itsensä anteeksiannolle.

Tarinani ei tee minusta mysteeriä, eikä kokemattomuus sinusta sivuhenkilöä. Saan katkeroitua, murtua ja kuolla. Silti en halua, koska luulen pystyväni kaikkeen. Turhaan taistelen, hengitän ja vierailen sairaalassa. Kaikki me tiedämme mihin tämä päättyy, kuinka mieleni reagoi tragediaan, epäonnistuneisiin yrityksiin elvyyttää kuollutta. Kävelen kaunista linjaa kohti luovuttamista, äkkinäistä pudotusta. En malta odottaa, kuinka saan murtaa itseni odotuksen päättyessä. Kuinka napsahdan kahtia, kuinka siististä viillosta tuleekin suuri purkauma, kuinka itkeminen ei enää naurata. Odotan, kun maailman saa elollistaa viimeisessä runossa, kuinka satujen saastuttama maailmankuva tuo kyyneliä muidenkin silmiin. Minä odotan, kun rakkautta saa vain osa minua, sairaus, kaiken kaatuessa.

Enää minua ei pelasteta, katsota silmiin ja kerrota satuja. Kukaan ei vahingossakaan poimi minua kadulta, sillä en ole tarpeeksi eksynyt ja hukassa. Tai ehkä minua ei enää auteta, saan vaan harhailla lohduttomana. Vaikka tähdet ovat turvallisesti taivaalla, ei kaunis maailma epätoivoa hukuta.

Kauneus ei auta, kukaan ei ketään pelasta. Toivomme salaa palkinto-asetelmaa, mutta emme ole palkintoja, sillä kukaan ei meitä halua.

Katsokaa, kumartakaa, minä  p
                                              u
                                                  t
                                                    o
                                                       a
                                                          n.

typ o

Pamauksia, liekö luoteja

valkopaitaisia, nuoko nuoria

hys

hiljenen ja mietin, milloin olen oppinut noudattamaan hiljaisuutta

ehkä odotin elämää, tai kuolemaa ambulanssin saattelemana

kuulen naurua, ehkä huutoa

se ei tuo minulle muuta kuin lisää ikävuosia

sateen jäljiltä ei ole enää mitään

silti se tuo mukanaan enemmän 

kuin se on ikinä 

                               vienyt