Hukassa

Ajatusmaailmankaan muuttumisesta liene ei hyötyä. Kaatuvat päälle hyllyt, vaatteet tai aatokset tulos tulee aina olemaan sama. Tuskaa, tuskaa, tuskaa. Turha on arkailla törmäyskurssia, kuumaa hellaa tai pakkasta. Aina kaatuu, polttaa kätensä tai vilustuu. Autettu ahdistuu. En halua tehdä tätä, en pyytää almuja tai sääliviä katseita. Ne palaavat painajaisiin, kiertelevät kuuntelevien silmiin.

Kertokaa se pahin painajainen, mitä niin kierrämme kaukaa? Ahdistaa. En halua pyytää apua, en ainakaan armoa. Pienen pieni ääni päässä aina huutaa, se huutaa säälittävyyttään, yksinäisyyttään. Ehkä se ei olekaan yksin. Ehkä se ei olekaan niin pieni. Ehkä minä huudan.

Hävitin sen. Kaiken sen pimeyden jonnekin taakse. En uskalla katsoa, en kääntää päätäni. Se saattaa tulla vastaan, vallata mielen, kehon, asunnon. Se saattaa valehdella, hurmata, hukuttaa. Se saattaa saada minut takaisin, pyytämättä, halveksimalla. Ota.

Tarvitsen. Niin paljon kaikkea. Korvaamaan tätä tyhjyyttä. Tätä vapautta, mistä en saa otetta. Kylmiä, tunteettomia sanoja. Sitä mieltä hullaannuttavaa, harhauttavaa ajatusvirtaa. Valtaa. En halua puhua, en kuunnella, en ollenkaan. Yritän aina uudestaan löytää puhtautta, rauhaa. Se ei ole täällä, sitä ei löydä etsimällä.

Peilikuva heijastaa pientä osaa kokonaisuudesta. Se näyttää vain sen olennaisen, sotkun, kaaoksen. Paljon on saatu päätökseen ja tyhjät puheet kantautuvat ulko-ovesta eteiseen. Aika ylittää odotukset ja tulevaisuus. Puheenhelinä ei lopu enkä pysty irrottamaan katsettani äänekkäistä viisareista.

Miten voin saada jonkun tätä ymmärtämään?

Vakuuttamattomat sanat

Tuntuu, että olisin parrasvaloissa. Tuntuu, että jokainen maailman suurennuslasi on tarkastelemassa juuri tätä hetkeä, tätä elämää. Vastikään seinäruusun roolin oivaltaneena tämä tuntuu puhtaalta vastoinkäymiseltä, rankaisulta suurista rikoksista. Niistä olemattomista. On yhä vaikeampi avata suutaan ja sanoa mitään. Haluaisin sanoa, kuinka en oikeastaan jaksa kuunnella. Haluaisin kertoa, miten kaipaisin hiljaisuutta. Siihen tottuu, se on helpompaa. Olla vaan, katsoa ja olla katsomatta. Kaataa kaikki se vastuu, tuntea välinpitämättömyys. Onko se tosiaan näin helppoa?

Jokainen teko on arvostelun kohde, suoritus vastaan täydellisyys. Ruoskin itseni verille pettymyksistä, riman alittamisista ja epäonnistumisista. On itsestäänselvyys, ettei voi pärjätä. Aina. Ei nyt. En voi uskoa, miten en voinut saada edes yhtä maksimitulosta. Pettymys. Säälittävä suoritus. Kuukauden päivät mietin, miten hyväksyä asia, miten vakuuttaa itseni "ihan hyvän" olevan tulos, jonka voi unohtaa. Sitä ei tapahtunut. Ylemmyydentunne toisten heikommista tuloksista oli vain haaveissa tavoiteltavaa. Teki mieli oksentaa. Ei. Pettymys. Kokonainen päivä kului ja tulos rypistyi laukun pohjalla, odottamassa löytämistään viikkojen päästä. Oli pakko viestittää niille, jotka tätä odottivat. Ne, jotka eivät edes vaadi parasta. Jokainen onnittelu tuntuu halveksunnalta, piikittelyltä ja ilkunnalta. Niin, ei se paras. Se seuraava siitä. Tärisin ja pienen hetken ymmärsin, mitä vaaditaan niin suureen itsensä vihaamiseen.

En halua sanoa, mitä näen päivittäin. Ulos astuessani minua ei kohtaakaan maailma, vaan helvetti. Taas ihmisten hymyt ovat vaihtuneet vihamielisiksi, eleet ylimielisiksi ja sanat polttaviksi. En kykene siihen samaan, en haaveiltani nykyhetkessä kiinni olemaan. Kauneus on vallitsevaa, kateus kohtaa kykenemättömyyteni ja olen voimaton. Se tuttu mantra huutaa mielessäni tahtoaan läpi, turruttaen jokaisen toimivan synapsin. Elämä on niin epäreilua, sillä en saa otetta siitä kauneudesta. Se on täysin ulottumattomissani enkä suorituksillani voi toteuttaa täydellisyyden puhtautta. Se kaikki tuskin koskaan tulee olemaan omaani.

On anteeksiantamatonta, miten helposti antaa itselleen luvan olla ja hengittää. Luopua siitä kaikesta kivusta, ahdistuksesta, mikä saa unohtamaan jokaisen hetken ja vie koko kehon lukitukseen. Siitä luopuminen on itsensä poisantamista, halveksittava lahja toisille. 

Pikkuhiljaa tottuneet tavat ottavat vallan. Salaa kiitollisena annan vain vihan vallata mieleni. Rakastan, mutta vihaan. Ympäröivä maailma on se vihollinen, mikä minua jahtaa. Niin heikko, heiveröinen ja uskaltamaton olento, joka joutuu ihmismassan kolhimaksi, toisten jalkoihin ja pomputettavaksi. En tunne tätä maailmaa, en näe sen kauneutta enää. Ympäröivä maailma on ottanut kaiken sen pois, mikä saisi minut rauhoittumaan. En näe ainuttakaan ihmistä, jonka maailma olisi kaunista katsottavaa. Kylmiä ilmeitä, julmia asetelmia ja ennalta-arvattavia katseita. Häpeä hiipii selkärankaani pitkin, lukiten jokaisen kontrolloitavan kehonosani. Yritin niin kovasti sopeutua, yritin niin kunnioittaa. Vain minunlaiseni kaadetaan, tahdon eläessä ylimielisyyden kahleissa alitajunnassa.

Pieni pelko on hiipinyt mieleeni, sen tuttuun paikkaan, jota on vallannut pelkkä hämmennys. Pelko riittämättömyydestä, keskivertoisuudesta. Ei, ette ymmärrä. Tahto voittaa aina olosuhteet. Musta lammas. Häpeäpilkku. Osaan tarttua heikkouksiini, muodostaa oman helvettini paremmin kuin se sairaus, joka on saanut niin lujan otteen elämässäni. Vain pikkusisko, vain yksi serkku. Vain minä. Lahjaton, sairas. Olen kirottu, jota ei voi ymmärtää. Niin uskon sen olevan ja jokaisen väitteen kaadan hyväntahtoisuuteensa. Kukaan ei osaa sanoa sitä tarpeeksi lujaa, vakuuttaa.

Kaikessa hiljaisuudessa muodostan itselleni tutun asetelman. Istun alas huonoon ryhtiin,  kädet ristiin, kasvot poispäin kohti rauhallista maisemaa. En osaisi muutakaan. 

Ruma ilo

Olo on niin rauhaton. En saa niistä kauniista aikomuksista otetta, en saa konkretisoitua yhden ainutta asiaa, mikä mielessäni on niin tavoiteltavaa. Ahdistus täyttää käytävät ennen kuin ehdin tehdä tutun koreografian, rutiinien loppuessa levottomuus johtaa paljouden keskeltä vain seuraavalle kaatopaikalle. Kaaos ei karkaa. Se on edessäni, tielläni, matkallani. Palaan aina samaan lähtöruutuun, kuljetan sitä kirousta mukanani. Viekää se pois, ottakaa kaikki omaksi kutsumani.

Olen palasista koottu, erikokoisia ominaisuuksia, tarpeita täynnä. Aina on korjattavaa, paikattava niitä kaikkia puutteita. Projekteista arvokkain, tärkein. Sokeana toteutan maailman toiveita tajuamatta moraalisia heikkouksia. Lopeta.

Hukun kaikkeen turhuuteen. Kaikki mikä on tärkeää, on niin väärin. Olen kaikista myrkyllisin, kaikesta absoluuttisuudesta huolimatta. Ironia, voitko sinä täyttää tyhjyyttä? Hetkellisen ilon riippuvuus on valloittanut jokaisen oikeaa onnea tarvinneen kuilun. Se on veressä, siitä on varoitettu. Tarttumisvaara, otteen saa vain kaikkein kamalimmista. Aina niin vahva, kun kukaan ei osaa nähdä heikkoutta.

Eteenpäin kulkeminen niin elämässä kuin kadullakin tuntuu suksien kanssa rämpimiseltä. Silti kaikki menee paremmin kuin koskaan. Ei saisi koskaan sanoa niin. Ei saisi puhua asiasta näin, pitäisi olla hiljaa. Pitää rutiini, olla hiljaa, niin kuin aina ennen. Kun oli ongelmia. Kun oli hankalaa, kun ei pystynyt hengittämään. On vain pysyttävä hiljaa. Silloin maailma kuuntelee, kadut loistavat kauniimmin ja hengitys höyrystyy rauhoittavaan tahtiin. Vain hiljaisuuden keskellä kadut kaikuvat, vain äänettömyyden keskellä voi kuulla oman pienuutensa.

Osaan jo kertoa velvoitetuille, mitä koen. Vasta nyt, kun kaikki väistyy hiljalleen pois. Saan vastaan vain niitä hymyjä, joita aina halveksin. Silti otan vastaan ne helpoimmat vaikutuksen keinot. Almuja köyhälle, koiranluita tassua antavalle. Tarvitsen sitä. Tarvitsen niitä sanoja, niitä pieniä eleitä, joita vastaan taistella.

Katkea katkeruus

Puhut niin kovaa, kuin sinua pitäisi kuulla. Huudat niin kuin kipusi olisi arvokasta. Puhut itsemurhasta kuin välineestä, niin kuin elämästä. En ehkä osaa koskettaa sitä puolta elämästä, jonkinmoista elämistä, mutta ystävä, mikä oletkaan, älä aliarvioi taistelemista.

Vuosia sitten, joskus, mahdollisesti, olin jotain. Paljon, itseasiassa. Olin pienessä maailmassa jotain hyvin tärkeää. Minua pidettiin lähellä, liikkeellä. Aina oli kaipuuta, pitämässä huolen tärkeydestäni. Sitä voi miettiä, muistella, jaaritella. Silti sitä ei voi koskea, sitä ei voi valita. Sitä ei saa hallita.

Voisin sumun keskeltä nostaa päätäni ja esittää hämmentynyttä. Miksi olen tässä nyt? Mihin kaikki katosi? Olisinko taas mukana pelissä? Enpä usko. Mitään ei viedä, mitään ei oteta. Elämä ei rankaise, se ei leiki. Ehkä olen vain huono tässä, ehkä vain otteeni on lipeämässä.

Vasta kun sydämenlyönnit ovat rytmissä, selkä suorassa, osaa oikeasti puolustautua. Haluan vedota kauheuksiin, vääryyksiin. Olla osa sairautta. Sairaalloisen ihailevia ajatuksia, maailmanvaltausta ja oikeuttamista. Miten mitään ei voi menettää, ei edes muistojaan. Elämä ei ole ihan niin arvokasta, mutta ei ole turvakaan. Fiksaatioita, traumoja. Voiko sitä kaivata? Voiko tuoretta haavaa pahentaa? Osaisitpa edes vastata.

Kipua ei saa verrata, sitä ei saa koskea. Impulsseja ei voi hallita. Suojakeinoja, puhdasta psykologiaa. Sinä sanot itsekkyys, minä sanon huono ajoitus. Prinsessa leikkii uhria, huutaa apua. Silti, kaikesta huolimatta, vain seinäruusu saa kunnianosoituksia.

Sinua ei kukaan kumarra.

huomaamattomasta huudoksi

Hiljaisia tunteja, joilta ei koskaan kysytä lupaa
valvotaan, jättäen vain valituspyyntöjä huomiselle
niitä pieniä, säälittäviä suorituksia joista olla ylpeä
vain se on selviytymistä

olisin jo sortunut entisessä valtakunnassa
tyranniassa
niin ne lehdetkin haihtuivat, puut kaatuivat
nyt vuorostaan soinnut korvissani kertovat mitä ajatella
paikaten tulevia vaurioita

hiukan liian ymmärtäväisiä nyökytyksiä
hieman liian läpinäkyvä pelko
kanssani joka hetki
potkien esiin myrkyllisen onnen
jota ripotella auttavien saavutukseksi

kova ikävä, ehkä
tartun siihen, mihin vain pystyn
niin ne kaikki oikeassa maailmassa merkityksettömät sanat
joita jaoimme ovat enemmän haikeutta kuin koskaan
haluan tehdä siitä vielä parempaa, tappaa
vuodet tekevät ihmeitä niille olemattomille tunteille
ne kaunistuvat, kuin myös kasvomme muistoissa
kun jokaisen sanan paino pienenee
kasvaa hymymme
kaikella haikeudella
annetaan sen vaan kasvaa

Armo(r)

Kaikella kunnioituksella 

luotte hymyn kasvoillenne,

rakentaen, rakastaen

sitä kaikkein tärkeintä,

itseänne

Unohdin katsoa ikkunasta sisälle,

kuinka äänensävy muuttuu askeleiksi,

kuinka silmillä leikitään

havupuut eivät kommentoi juurikaan,

edes juuriaan,

kerromme siitä tarinaa, keskenämme

kovin yksin

Annoin hetkeksi itseni teille,

niin kuin sanat lainaksi valheille

yrittäen kaikkeni riisuin myös teidän arvonne,

kaiken

Valkoisiksi jätetyt rivit paperissa eivät täsmää,

yrittämällä et tuota sanoja enkä minä sinua,

täydellisestä ei kaivertamalla saa verta vuodattaa

säilytän sitä valheiden vierellä

Hymynne ei hyydy,

asettaen naulaan sen viimeisen takin,

niin viimeinen aura ajoi pois,

itsestäänkö se kääntyi?

Kuin viimeinen kävely

Haistan jo sen lähestyvän. Sen saartamana on turha enää toivoa lämpöä tai helpompaa hengitystä. En toivokaan, en jaksa tai tahdo. En tahdo mennyttä yhtään enempää kuin tätä hetkeäkään. Tuskin tulevaakaan. Sitä kaikkea se aiheuttaa, tahaton ulkoilma, olematta yhtään niin pyhää kuin siitä kerrotaan.

Haistan pimeyden, loistavat katuvalot, yhdeksännen luokan joulujuhlan, väsymyksen sekä ihmisten arkisen elämän turhan kovan metelin. Tahattomia hengähdyksiä, joilla toivon matkan olevan hieman lyhyempi, henkäysten ollessa yhä merkityksekkäämpiä. Tartun ainoastaan yön pimeyteen, hohtaviin katuvaloihin kuin uudelleensyntymisen toivoon. Pimeydessä mahdollisuus sädehtiä, valaista muutama metri on haaste koko maailmalle. Henkäysten höyrystyessä muodostuu pelastus lämpimästä ilmasta, kaikesta siitä sanattomasta paineesta ihmisten keskellä. Pakotie pimeydessä, kun mikään ei vielä hohda lumoutta.

Silmäillessäni kaikkea, kuin en ennen ulos olisi katsonutkaan, huomaan jo vuodenajan ohittaneen minut. Syksy on tullut jäädäkseen, lopulta itsekin jääden pakkasten alle omaan horrokseensa. Lehdet eivät yritä enää pyörremyrskyn lailla ympäröidä ilmassa, aurinko ei enää jaksa lämmittää enkä minä jaksa olla hymyilemättä. En osaa enää päättää onko syksy hävinnyt pitkän taistelun vai antanut vuoron lämpimästi seuraajalleen.