Petetty pettäjä

Mitä menin sanomaan, kertomaan? Viimeiset tekosyyt on lakaistu maton alle, kun ihmisten aliarviointi alkaa olla historiaa. Freudilainen lipsautus taitaa olla ainoa vihollinen, eikä pelon ja ahdistuksen paikkaa voi ottaa mikään. Ei tarvitse edes halveksia tai tuntea, että pääsee tähän pisteeseen. Ei ole jäljellä kieltävää vastausta tai toivoa, perääntyä ei saa enää koskaan.

Mikä persoona astuu elämääni uudestaan, tutustunko uuteen vai vanhaan? Hallinta horjuu, eikä sitä saa menettää. Tätä ei saa menettää. Jokainen reitti alitajuntaan on lukittu. Mutta missä ovat avaimet? Ovatko ne sunnuntaiyöhön naamioituneita, lauantain tunnepurkauksissa vai keskiviikon hermoromahduksissa piilossa? Kenet muut kohtaavat, mitä reittiä ajatukset sanoiksi muovautuvat? Mitään ei saa paljastaa, jokainen tunnustus on liikaa.

Petän itseni, moraalini ja arvoni. Jotain on tehtävä, tunnettava ja koettava. Mitään ei ole enää jäljellä, ehjänä ja viimeisetkin rippeet on rikottava. Antaa mennä vaan, menetetään ote ja epäterveellinen hallinta. Ei kukaan enää odota, katso tai pelota. Jokainen katse on lukittu ja jokainen henkäys on suunniteltu kannanotto. Asettelua ei horjuteta eikä kukaan astu määrätyltä paikaltaan.

Todisteet palavat tulessa, kaikkien virheiden unohtuessa ja elämän alkaessa uudestaan. Oikeasti on kohdattava peilikuva, noustava ja peiliin katsottava. Sitä tuhoamatta.

Kaikki se, mikä ei kestä

Tuhoan heikkona omaani, antaen kaiken tärkeän lipua sormieni lävitse. Kaikki on niin abstraktia, vaiheessa, mutta niin todellisia iskuja silmille. En pysty tarttumaan kiinni epäkohtiin, en niihin vääryyksiin tai sanoihin, joiden pitäisi tukahtua ajatusten virtaan. Suojamuuria ei saa tuhota, mutta kurin ja itsekriittisyyden todistaessa toisensa vääräksi jää jäljelle vain ja ainoastaan mielen kapina.

Mikään ei pelota enempää kuin kontrollin menettäminen. Siitä on ehdoitta luovuttava, kun sen kerran on menettänyt. Siihen ei voi enää tarttua, sitä ei saa kiinni. Lamaannuttavat flashbackit antavat virheille vain etumatkaa, eikä niitä voi enää käskeä takaisin. Peli on menetetty, kortit on jaettu ja kaikki omaisuus kadotettu. Sanoisin luovuttaneeni, epäonnistujana, mutta en enää taida välittää. Eikä sitä pelkoa itsensä menettämisestä voita mikään.

Tahto on ainoa, joka tuntuu pitävän sydämeni tahdissa. Huonossa sellaisessa. Tahdonvoima, pakonomainen jaksaminen, tuntuu samanasteiselta polttavalta stigmalta kuin ne synnynnäiset häiriöt, virheet, sairaudet, joita en koskaan päässyt pakoon. Ne tarttuvat kiinni kuin suorituspaine, riippuvaiset ihmiset, todistuksen keskiarvo. Silti ote lipeää, vaikka jokin pitää pystyssä. 

              Virheitä, 

                               moraalista heikkoutta, 

                                                                    pelkkiä huonoja valintoja,

                                                                                                                  vaarallisia toiveita.

Vedän itseni alemmas ojaan, syvemmälle sakeen. Mielivaltaiset teot, hetkellinen helpotus ei tunnu palkkiolta, tuskin edes rangaistukselta. En tiedä mitä haen, miksi en pysy kasassa. Haluaisin kysyä, kuka minua ohjailee? Silti syvällä tajunnassani tiedostan, että mikään ei saisi kontrollia minusta niin kuin minä itse — ja mieleni heikkoudet. Pelon olisi pitänyt ottaa valta aikoja sitten, ennen tyhmyyttä ja tyrimistä. Silti olen tässä, tuskaisena ja päivä päivältä yhä enemmän vihaisena. Turhauttaa. Maailma toimii liian hyvin, liian hyvin ilman minua. Tunnun taas loksahtavan väliinputoajan paikalle, ulos kaikesta, kuulumatta minnekään. Enkä edes välitä. Tämä alkaa olla liian vahingollista, vaarallista. Miksi en enää pelasta itseäni turvalliselle mukavuusalueelle? Miksi annan kaiken tuhoutua? En välitä, kaiken mitättömyys tuntuu säälittävältä. Selviän hyvin, yksin. Tiedän seuraukset, mutta onnekseni en osaisi enää mennä rikki. Kaikki on koettu, nähty, mutta joku aina loukkaantuu taistelussa. Tätä ajatusprosessia ei pysäytä mikään, olen päättänyt jotain mitä en voi pysäyttää, se on ainoa asia, minkä enää tunnistan itsessäni.

Minua ei kukaan pysäytä, 
minulla ei leikitä, 
minä en tee virheitä.

Ihmissuhteet rapisevat mitättömiksi roskiksi, silti ympäröiden ja aiheuttaen pelkkää pahaa mieltä. Jotain otetta pitäisi olla, mutta mistään ei saa kiinni. Koko ajan tuntuu, että olen yhä enemmän oman tilanteeni herra, mutta luonteenlujuudesta huolimatta tämä "herra" palvelee vain paskaa tilannetta. Kulissi halkeilee vanhan maalin lailla eikä muutoksia ole heti saatavalilla, paikkaamassa vahinkoa. Tuhoavatko seuraavat askeleet reittini kokonaan? Surkeus tuntuu liian omalta, mutta se ei ole ottamassa omaa mielen valtakuntaansa vastaan — sen sijaan tilalla odottaa liiallinen itsevarmuus, muutoksenhalu, joka raivaa kaiken tutun alleen. 

Täydellinen, vapaa muutos

Aamutuimassa kylmyys ei enää pelota, se ei enää astele vastaan uhkaavana. Se hyväksyy, kättelee huomaamatta ja hymyillen. Hengityksen höyrystyessä ontuva pakotie on muodostunut, vaikka sitä ei enää tarvitse. Täytyy olla jotain turvallista, pitämään kulissin, kuvitteellisen salaperäisyyden kasassa. Alan ymmärtää miksi peilikuva vääristää kauneuskerrointa ja miksi tarvitsen pimeyden ympärilleni. Ei se ole kaunista, mutta en ole koskaan saanut niin paljon voimaa askeliini.

Maailma ei tunnu perääntyvän, vaikka niin valheellisesti osasi positiivisuus minut hetken ympäröidä hullaannuttavalla vetovoimallaan. En osaa enää tunnistaa vieraita kehossani, pääni sisällä. Mikä on minkäkin summa, milloin psyykkisestä hyvinvoinnista tulee matemaattinen yhtälö? Lukitsen kaiken ulos, kun vapautus ympäristöstä on mahdotonta. Viisarit eivät liiku eteenpäin, tungos edessäni estää mielenrauhan, kun nuo kymmenet kasvot tuntuvat leviävän jokaiselle seinän neliömetrille. "Itketkö sä muuten koskaan?"

Teoriani todistavat minut vääräksi kaikessa logiikassaan tai tyydytys on vain jäänyt putoamatta postiluukusta tuhansien mainosten joukossa. Sietokyvyn siirtyessä takavasemmalle olen vieraampi kuin koskaan eikä se enää edes hetkauta. Harhaluuloja, puhetta ulkokuorestani, väärinymmärretyistä ominaisuuksistani. Puhe on vain kaukaista helinää, niin ainakin toivon. En jaksa reagoida, kuunnella, keskittyä. Kaukaisuuteen tuijottaminen on myytti, kirjojen valheellisuutta. Todellisuutta ei pääse pakoon, ei egoistien piirittäessä tai vieraiden valitusten täyttäessä väsyneen sekä hitaan mielen. Kuvottaa. Minua ei pelota yksinäisyys, kylmyys tai ulkopuolisuus. Kaikki on pientä sen pelon sekä ahdistuksen keskellä, mitä maailma on vuosien saatossa näyttänyt omaavansa. Se omistaa minut, kokonaan. Hetkittäin unohdun muistoihin, repien auki parantumattomia haavoja, kyseenalaistaen taas parantumiseni. Väitän saaneeni niin paljon, mutta en enää uskalla väittää. Olen onnellinen, kunhan eilinen ei ole olemassa. 

Muutoksenhalu huutaa yhä kovempaa kaipuutaan pois jo tutuksi tulleesta, tukahduttavasta maailmasta. Turvallisuus on kietoutunut minuun takiaisen lailla ja ajatus uudesta maailmasta, valheelliselta tuntuvilta mahdollisuuksilta herättää ahdistuksen sekä pelon tuttuun tapaan. Kaihdan pelon kosketusta, eikä hylkimisreaktio niin ihmisiä kuin ahdistustakaan kohtaan ole koskaan kasvanut yhtä suureksi. Älkää tarttuko kiinni, en jaksa vastustaa. Tämä on vaarallista, turvallinen pakoilu ei saa kuin tilaa halveksittujen osastolla. Tieto odotuksesta saa vain levottomuutta aikaan, eikä keho jää ilman tätä kirousta. En pysty enää odottamaan. Taas on aika muuttua, kääntää katseita, vaihtaa tuhoon tuomittuja, tuttuja tapoja. Vielä on aikaa eikä syöpyneet mielikuvat tuhoavista muutoksista luo kuin tuon sairaan, kieron hymyn kasvoilleni — tuttuun tapaan.

Se, jonka yli kompuroidaan

Oletko jo valmis unohtamaan?

Kasvoni tuntuvat paljailta, kehon lailla suojaamattomilta, liian heikoilta kosketukseen — ollakseen.

Sekuntien vieriessä eteenpäin, en uskalla koskea aikaa ajatuksenkaan tasolla. Kaikki se tulee takaisin suorina iskuina ja tajuan kaiken, mitä en saisi muistaa. Unettomia tunteja, joista revittiin kaikki se salattu irti. Kuin ristin polttamia kosketuksia, omaksi asti kaivattuja. Sanomme katuvamme, niin valon lailla se tyhjyys, yksinäisyys, kestämättömyys herätti tuntemattomaan tunteeseen. Tiesin sen sattuvan, pettymyksen lailla. Sen, jonka tulen aiheuttamaan, sen mitä en osaa antaa. En halua uskoa, en halua muistaa tai unohtaa. Pelkään kävellä, sillä edes juokseminen ei vie minua pois sen tunteen luota. 

Kaiken sen myötä painuin kasaan, paineen luomassa sulkeutuneessa maailmassa. Puristuksissa, satuttamatta ketään, käsissä, joiden otteessa sinun ei koskaan kuulunut olla. Hairahduin, mutten rikkonut. Sanojen ääressä oloni ei ollut koskaan niin ontto, mutta kaiken sen vuoksi olin valmis huijaamaan ketä vaan. Keino pitää se totena, pitää kiinni ahdistavuuden ja kauneuden hetkestä oli itse vääryys. Näin ei tapahdu, tämä ei ole totta.

Sen kaiken jälkeen mikään ei ole mahdollista. Kenenkään sanat eivät enää koske, niin kuin omani kaikuvat yhä korvissani. Muistatko vielä. Uskotko yhä? 

Olen voimaton, toivoton. Ääneni vaikeroi käheänä, kun näkymättömän kipu säteilee kehossani. Se et ole sinä, sillä kaikessa petoksessa, huijauksessa annoit enemmän mitä tiesin tarvitsevani. Vaikeudessa riutuessasi et pelännyt kertoa, vaikka tiesit varmasti. Niin kuin kaikki se, mitä te todistitte, mikä ei ollut pysyvää, en pysty sitä samaa tekemään. Hetkellisesti, tuskaisena vain voin varjon lailla liimautua ihoon kiinni. Pimeyden luoman turvan lailla olen kuitenkin jo tiessäni, toivoen vaikeuteni tarttuneen viruksen lailla. Ei sitä kuiskita haluavansa, keskeneräistä, menetettyä.

Näin ei saisi käydä. En saisi olla teidän sortumanne, hautausmaanne. Ymmärrätkö sen menetetyn, menettämättömän viattomuuden? Sen vältetyn, sulkeutuneen elämän? Putoat uhrien lailla siihen, mitä minä aiheutan. Se ei ole kaunista, niin kuin ei kauneutta vuotavat sanasikaan. Loimme vain tuskaa, lisää vaikeutta, tulehtuneita avohaavoja.

Niin lähelle oikeaa jäävät ääriviivat lakanoihin, sanat hiuksiin kiinni, pakotettuina vain luokituksena kiellettyyn. Todistan, unohdan, tulen kaipaamaan. Heikkona, häpeässä toivon, että pystyisin samaan. Yhä uudestaan. Se olisi vain valhetta, vaikka hetkenä en koskaan antaisi kenenkään sitä sortaa.

Rakkaani, viholliseni, elämä

Tuuli puhaltaa kaiken ennakkoluulon pois kasvoilta, antaen askelten luoda rytmin ajatusvirtaan. Ilmeiden ollessa kannanotto, suovaava tiilimuuri, et enää katso ihmisiä vaan mahdollisuuksia. Silti kukaan ei nää, kukaan ei koske, kukaan ei tule luokse. Mikään mahdottomuus ei ole kuin sinä, mikään mahdollisuus ei ole kuin sinä. Mitä näen ei ole sinä, vaan koko elämä. Jollekin.

Ottaisin kiinni, tarttuisin.
Riuhtoisin rikki, halkaisisin.

Uhrin roolissa, kovettuessa kauemmaksi kaikesta, minä olen.
Sitä, mitä, tätä.

Hetkittäin,
                  tarpeen tullen,
                                         tukehtuen elän.

(Vaihto)ehdoton

Keltaiset valot suorastaan hohtavat tyhjyyttä, sanomatta sanaakaan siitä totuudesta joka vain kelluu ilmassa. Tänään on kestettävä, rakennettava haarniska, puettava maski ja jaksettava. Se siitä, salainen nautinto laantuu kun lattialta on noustava. On pystyttävä, kun alusta viedään alta ja ruoka nenän edestä.

Tunnen oloni tyhmemmäksi, kun heikkouttasi naamioit menneet aivojesi syövereihin. Ei niitä kukaan tule kaatopaikalta hakemaan, rikottuja muistoja tai katkeria sanoja. Mutta sinä olet sairas, sinua on ymmärrettävä.

Oliko ensimmäinen isku nimissä vai ilmeissä? Paikkani oli ylimääräinen ja siihen olisi sopinut kenen vain muun painaumat. En pystynyt, kyennyt pitämään mitään ulkopuolista vaatimusta kasassa, sillä niin sortuivat odotuksien mukana myös sanat, joita ei lausuttu ääneen. Katseeni kiersi kehää aina samojen suhdekiemuroiden, kysyvien katseiden ja paikkansa ansainneiden olemusten kautta käsiini, kynsieni painaumiin. Häpeän kiemurrellessa nikamiani pitkin peitottu ajatusmalli pakotti pakenemaan. Kuulin kysymyksen, toistin toisen enkä katsonut taakseni.

Matka, jonka merkitys on kyseenalaisempi kuin koskaan.

Tuska on ansaittava, askeleet on astuttava ja sorruttava. Kuka tulkitsee psykologisia oireita, kuka hukuttautuu tuomiotta? Ei, ei tätä. Ei, ei noin. Ei, ei älä. Pyhä kolminaisuustorjunta. Puolustuskeinojen murtaessa jokaisen järjen seinämän saapuu yksin itsesääli, kyseenalaistaen kaikki ne piirteet, joiden varassa ulkomaailma minua pitelee.

Kohdatessa entisen elämän ei itketä, ei mitään menetä. Mielessä ei pitele paikallaan elämä vaan haarniskalla, maskeilla suojattu huutava kaatopaikka. Hukun teihin, meihin, heihin. Pidin kiinni kaikesta, mikä suojaa. Ajatuksien kadotessa mielten heikkouksien kitkemiseen unohdin itseni. Se piti lukita kauas pois kivun mukana laukkuun, kipulääkkeiden, vaihtovaatteiden ja identiteetistä kiinnipitävien sälän sekaan. Kaivoin helpotusta jo kuulluista kommenteista, vasta nyt tajutessa kaikkien muiden vääryyden olevan kaikki se oikea. Se kamalin kaikista saa uskoa.

Kuka olen, sitä he saavat arvailla, tuskin turhaan. Pysythän pinnalla, sillä unohdettua ei pelasteta.

Kaikki se kipeä hiipii maailmaani, vaatien tunti tunnilta enemmän. Silti kaikki tuntuu paremmalta, kuin rakentaen kaiken raunioiden päälle, tanssien jo valmiilla haudalla. Mutta pidin kiinni, ryömien moraalien varassa helvetillisen herkkyyden saattelemana. Ei ehkä edes oma maailma, kaikkien pelätessä haarniskan alta paljastuvaa. Oletan, suojaudun. Tämä on rajua, karua itserakkautta.