Pystyssä

Pimeä ilta, lohduton sää. Vain muutama säälittävän oloinen katulamppu on jätetty tuntemattomasta syystä arki-iltoinakin hiekkatietä valaisemaan. Olen lähellä taas yhtä osaa historiaani. Eikä sen syvällisemmäksi tarvitse mennä, kaikki mietimme näitä asioita kun ilma on kylmänkostea ja aika tuntuu pysähtyvän. Varsinkin me, hiljaisemmat, jotka kaipaamme melankoliaa. 

Olisi vaan niin euforinen ajatus pysähtyä. Ihan kokonaan. Vaikka vuodeksi. Mennä terapiaan, tajuta kaikki. Hengittää. Olla. Saada oivalluksia. Tehdä uutta. Olla yksin. Ympäröidä itsensä kasalla ihmisiä. Mennä virran mukana. Sanoa ei. Uudestaan ja uudestaan. Olla välittämättä.

Tuntuu, että tietäisi jo mitä itse tarvitsee. Mikä olisi se keino "parantumiseen". Totta puhuakseni luulen tietäväni sen myös muiden tapauksissa. Osoittaa sormella "tee noin". Vähempikin kertoo todellisuuden epäpätemättömyydestä. 

Ylianalysoinnilla pääsen vaan takaisin tähän. Pisteeseen, jossa ojennan taas kättäni hiukan avun saamiseksi. En kuitenkaan murru täysin, koskaan. Enkä tiedä mitään pahempaa. Unet alkavat taas houkutella yhä syvempään romanssiin, ruoka ei maistu enää samalta, peilikuvassa on paljon parannettavaa.

Askeleet ovat raskaita, toisten auttaminen tuskallista. En kestä enää negatiivisuutta, purskahdan. En itkuun, vaan vihan tunteeseen. Sietämätöntä epäoikeudenmukaisuutta. Vääriä asenteita, kiittämättömyyttä. Toivottomuutta, turvattomuutta.

Minua ei pelota huominen, enkä osaa olla onnellinen mahdollisuudestani lopettaa tämä kaksi vuotta kestänyt urakka. Kangistun taas kaavoihini, kun jokin ulottumattomissani ohjaa elämääni.

Rehellisesti

Tässä omassa sotkussa liikkuu jo niin sujuvasti. Aina harhautan itseäni samoilla ulkoisilla muutoksilla, jotka vähän tasapainottavat sitä hulluuteen ajavaa henkistä painostusta. On oppinut vaan myötäilemään, että jos vaan sillä toisella olisi hyvä olla. Oli se kuka vaan. Elämä vaan olisi paljon helpompaa, jos se joku viipyisi vaan hetken ja voisi sen hetken jälkeen ravistella itseään idiotismista. Minkäs teet, kun henkisesti olet harjoitellut samaa teatteria 20 vuotta ihan tyypillisessä kodissa. 

Asetun aina siihen pieneen turvallisuuteen, jonka mahdollistaa matkatavarat ja tutut reitit kaupungista toiseen. Jotenkin uskon, että minullahan on vapaus tehdä mitä vaan. Sitten muistan tämän heikkouteni aiheuttamat lupaukset. "Hei, et sä vielä ole irti." Enkä vaan pysty sanomaan "ei", se ei kuulu siihen mitä olen oppinut. Pitää joustaa, vääntyä ja kääntyä, käpertyä ja olla hiljaa. Hymyillä ja luoda muille turvaa. "Hei kaikki on ihan ok, ihan oikeasti. On on, ei en sano vaan sun takia. Lupaan." Kuinkakohan kauan tätäkin samaa rataa tulee kuljettua? Kuinka pitkälle pitää mennä haaveissa, että olisin jo turvassa tältä.

Sallitusti tunnen syyllisyyttä. Väärinhän tämä on kaikkia kohtaan. Eikä tämä ruusuista ole vaikka kuinka vääntelehdin muiden vuoksi. Kyllä sitä tyhmempikin oppii, en minä sokea ole. Helvetin hauras ja vioittunut vaan.  Enkä tiedä mitään naiivimpaa kuin ajattelutapani. Että kyllä se sitten joskus, kun välimatka kasvaa. Kyllä se sitten katkeaa se riippuvuussuhde. Niin sitä on itse riuhtonut muutamaan otteeseen itsensä vapaaksi ja silti olen sanomassa näin. Ehkä se 14-vuotias minä olisi niin pettynyt, mutta jos toiveen tasolla vaan voisin saada olla ihan yksin. Katkaisen sen itse kuitenkin joskus. Kun tämä kaupunki ei ole enää niin kiinni ihon alla. 

Puoli vuotta armonaikaa. Itselleni. Sanottakoon suuruudenkinhulluudeksi sitä, että joskus tämäkin sulkeutuneisuus, kipu avautumisesta, henkinen uupumus on vain ... ei naurunalaista, ei vaihe, mutta edes jotenkin kaukaista.

Perässä

Haluaisin niin kovasti vetää syvään henkeä ja päästää hengityksen mukaan tämän jatkuvan läheisriippuvaisuuden taakan. Ehkä se on hyvä vihdoin todeta, myöntää, saavuttaa se kuuluisa piste ja ottaa vastuuta. Eikä vaan siitä, oman maailman valloittaneesta yksilöstä? Valloittamiseen ei kuulu urhollisuutta, ei pahalta pelastamista. Se on salakavalaa epävarmuuden juureutumista.

Eikä kukaan voi sitä niin vain jakaa. Riipaista voi niin helvetin läheltä, mutta mikään tunne ei läpäise ennen kuin sen itse kykenee löytämään. Toisen jalanjäljissä raahautuminen tuntuu entistä pahemmalta, mutta vereslihalla oleminen ei liene olevan sairastuneelle uutta.

Otan kai vain vastaan sen, mikä minulle ojennetaan. Olisi kai toisiakin, mihin tarttua. Ironiaa, silkkaa mustaa huumoria, että vain tämän turhauttavan toteamisen avulla kaikki haaveeni tuntuvat hukkuvan yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Jos tämän joltain pitäisi tuntua, niin se tuntuu kyllä. Ehkä askelien ottaminen on minulle turhan pelottavaa, vaativaakin. Tulen hiljaa, näkymättömästi perässä. Näen taian - sen otankin.

Epätoive

Ulkona on taas tuo. Tuo sanoinkuvaamaton voima, ottaen kadut, ihmiset ja tunteetkin valtaansa. Miksipä ei, kukapa ei haluaisi verhoutua vuodenaikoihin ja etsiä niistä itselleen merkityksiä, ystävää, jotain mennyttä tai tuttua. En vaan taida olla valmis, mihinkään. Niin sitä vaan toistaa, että syksy olisi muutoksen aikaa. Toki, mutta ei toivottua, ei haluttua, ei ennakoitua tai arvioitua. Se on kylmyyttä, usvaa, uupumusta ja arkaa, pikimustaa, tunnetilojen valtausta.

Sen voi kuvailla tuhannella eri tavalla, mutta aina se on yhtä... kulunut. Siihen ei auta kauniit metaforat, jotka eivät avaudu tai laulujen sanat, joista on jo revitty irti kaikki se alkuperäinen merkitys. Riistoa, toisenlaista sellaista.

Kaikki ihmiset eivät muodosta sitä taianomaista, oikeanlaista kitkaa, sidettä, mitä haluaa läheisilleen ja itselleen toivoa. Jotkut pysyvät jatkuvassa, ajattomassa otteessa, repien niitä tikkejä kivuliaasti suuntaan ja toiseen. Enkä väitä, ettei se olisi omalla kieroutuneella tavallansa tavoiteltavaa. Silloin seuraukset ja kivun kasvot ovat yksin sinun.

Hullu ei tarvitse olla, diagnosoitu tai kuviteltukaan, enkä välitä edes romantisoida jotain niin kuollutta, tuhanteen kertaan elvytettyä kuristusotetta. Haluaisin vain... Niin. Tarttua tähän mahdollisuuteen, ottaa muutaman lupauksen takaisin. Voisin sanoa, että mikään muu ei juokse karkuun yhtä nopeasti kuin toivo. Se tarttuu kaikkeen uuteen. Se on mennyttä jo, nykyinen piiloleikki tuskin avautuu kohteelle.

Olen vähän turhan rikki ketään korjaamaan, vähän turhan arka ketään taakse jättämään ja vähän turhan toiveikas pettymään. En minä käsiin hajoa, en tipu pohjalle, en katoa. Otan vastaan jokaisen iskun ja unohdan, miten jatketaan.

Anna kun tanssin tämän kamalan elämänvaihen päätökseensä. Tartun sitten uuteen toivoon, mikä odottanee rohkeutta.

Haalija

Teen ehkä väärin avatessani taas täällä vertauskuvallisesti suuni. Eihän minua satu, ahdista, itketä. Olen varmasti ihan kunnossa monessakin mielessä. En välitä puhua "parantumisesta" tai edes helpotuksesta. Koen sen olevan ala-arvoista, itsekästä. Eihän tässä pitkälle päästä ennen kuin joku tarttuu kaulaan. Sehän on vaan todellisuutta.

Minulla on mahdollisuuksia. Ehkä se on vain kuvitelmaa, pidettäköön se mielessä. Noususuhdanteessa on helppo uskoa itseensä. Helppoa kuvitella mahdollisia uusia sieluja omaan korukokoelmaani. Olen uusi tässä, vaikka näitä toiveita on kaiveltu pelkästään menneisyydestä. Olen kerännyt pienen pakan toiveita mieleeni ja se on liikaa. Miksi huolehtia tasapainosta?

Haluan vain päästä siihen, mistä olen jäänyt paitsi. Toisille se on todellisuus. 

Takaisin

Olen käynyt tämän asian läpi mielessäni tuhat kertaa. Joka kerta olen onnellisempi, hieman vapaampi. Joka kerta tuntuu aidommalta ja samalla epäuskottavalta. Tämä kaikki on kestänyt aivan liian kauan. Yli vuoden ja liian monta turhaa päivää.

Koko kesä on irtipäästämistä, pelon voittamista. Vanha tuttu ahdistus palaa aivan uudenlaisessa muodossa, mutta silti paremmassa. En ole enää vanki, en sellainen, jonka toiminta perustuu vain toisen pahaan oloon. Siihen, kuinka pystyn vaan sammuttamaan itseni. Olen taas käynnissä. Tässä harhatilassa.

Se pudotus pelottaa. Siihen synkempään kierteeseen, kun mikään ei ole mitään. Kuukausi sitten en pelännyt, olin onnessani tästä vapaudesta. Tosissaan se ei ole niin helppoa. Vaiheita, vuoristorataa, "paranemista". Takaisin toiselle väärälle polulle pomppimista.

Tämä kesä on ollut paluu menneisyyteen. Olen tuntenut kehossani ne samat ahdistuksen, pelon, yksinäisyyden lamauttamat ja herättävät hetket. Monen vuoden takaiset pelkoreaktiot. Se kaikki, mikä toisaalta saa haikean hymyn kasvoilleni, mutta toisaalta piirtää pelottavan kuvan todellisuudestani. Kaikki on suhteellista. Takaisin vanhalla polulla, mikä joskus oli sopiva askelilleni. Sen, jonka pystyi kulkemaan, vaikka jokainen hetki sattui.

Ehkä putoan taas hetkeksi. Eikä se pelota minua. Se on tyydyttävää. Sairasta, kieroutunutta, mutta tyydyttävää. Pudota alas ja myöntää itselleen se todellisuus. Taas taistella sitä harmaata maailmaa vastaan. En vaan saisi. Ei parantunut saa sairastua. Sehän olisi vain inhimmillinen takapakki. Taistelu suurempaa, omaa uraani vastaan olisi vaan vaikeampaa.

Hymy nousee kasvoilleni tavalla tai toisella. Eikä se saa olla pelottavaa. Se on huumaavaa, tuntea kipua ja tajuta, että tätä se tulee olemaan. Mielenterveys on vapiseva asia, minäkään en taipumaton metalli. 

Kasvun vara

Repiydy irti. Riuhdo niin, että vain sinä tiedät sen oikean voiman mikä saa aikanaan sinut irti siitä otteesta. Sulje silmät ja hengitä vain välttämättömin ilma sisään. Et tarvitse enää paljoa, olet niin täynnä sitä kokemuksen polttamaa tuhkaa, mikä miltei kuohuu yli jokaisesta raajastasi. Huomaamattasi se on jo lähellä loppua, niin lähellä että et voi olla miettimättä mikset tehnyt sitä aiemmin. Eikä ollut merkkejä, ei turhaa taistelua.

Voin vältellä katseellani kaikkea haavoittavaa. Voin keskittyä niihin kokeneihin silmiin tai kauniisiin ripsiin. Voin katsoa usvaista maisemaa tai tuijottaa puista lautalattiaa. Silti kuulen kaiken, liikaa, kaiken sen mitä haluan välttää. Läpi viisaiden sanojen, keskittyvien silmien, kuulen vain sen mitä olen tottunut kuulemaan useita vuosia, joka yö. Keskityn niin kovasti, että tuijotukseni miltei häiritsee. En pääse sitä pakoon ja pelko hiipii pakonomaisesti kuuloni myötä jäykistäen kehoni siihen asentoon. Kyllä, rikoit tasapainon. Rikoit meidät, minut, itsesi.

Kyllä, se on osittain vikasi. Osittain olen tehnyt päätökseni.

Turruttaa en aio aistejani, vaikka kaikkea en kestäisi kuulla.

Se katoaa, hälvenee.

Vuosien jälkeen ehkä muistijäljissäni on vain murto-osia siitä tuskaisesta viestistä, mitä kuulen yhä.

Tärinä

Vapaudesta on syytä puhua, siitä tulee muistuttaa ja sen asemaa kaiken symboolina tulee vahvistaa. Se on kaikki, mitä tarvitsee tai tuleekaan olla. Minä virun muutoksien pyörteissä, joskus mielellänikin. Elämän suuri vitsaus on asioiden toistuvuus. Taas, tänä keväänä, tulee suuri muutos. Ei niin suuri kuin viimeksi, kaiken jättäminen taakse ja uuden aloittaminen kun olikin niin klisee epäonnistuminen. Ehkä nyt taas voi ohjautua oikealle polulle. Tai ihan vaan väärälle, eipä voisi huonommin käydä kuitenkaan.

Murehdin paljon. En niinkään niitä suuria, jättimäisiä muutoksia kuten alusta aloittaminen vaan niiden simppeliä, konkreettista puolta. Minua huolettaa, miten naapurini jättää postit nostamatta lattialta tai miten paljon ovi on auki. Minua huolettaa kuinka saan tavarani pienissä laatikoissa vain muutamansadan metrin päähän kannettua. Minua huolettaa ihmisten jättämättä tuleminen. Syytä ei kuulemma ole, mutta niin minä saan voimani. Huolehtimalla.

Ihmiset valehtelevat. He eivät ehkä ajattele niin aina, mutta sen huomaa. Jälkeenpäin. Luottamus ja usko on ollut valheen verhon peitossa ja alta paljastuu raakoja syytöksiä sekä pelkoa tulevaan. En voi kenenkään kädestä pitämällä opettaa ajattelemaan niin kuin minä. Haluaisin kyllä. Onko oikein myöntää lopun alkua? Olen jo monta kuukautta peitellyt ja salaillut, keneltä mitäkin omista mielenliikkeistäni. Jotain kun ei halua päivänvalossa ikinä paljastaa.

Mitä jos on vaan niin epävarma vielä, tästä kaikesta. En halua tämän olevan pysyvää, vaikka sitä ei saisikaan myöntää. Olen jälleen tässä asetelmassa kuin kahleissa, poispääsy olisi vaikeaa sekin. Pitääkö vain odottaa, että joku toinen purkaa tilanteen, ehkä, joskus? Tyydyn odottamaan. Kyllä joskus tämäkin pilvilinna romahtaa ja saan vihdoin toivoni jälleen paljastaa.

Virtaa

Se iskee nopeasti. Ei sitä ehdi havaitsemaan, tulkitsemaan tai seuraamaan. Se on jo täydessä syöksykierteessä, eikä vaihtoehtoja juuri ole. Lukittautuminen siihen muistoja herättävään, pelkoja muodostavaan transsiin. Kuin käskystä keho vaan unohtaa kaiken muun. Reaktio välittyy eteenpäin, jokaista hermorataa kohden on vähintään yksi kontrolloimaton seuraus. Jokainen energianlähde purkautuu ja se tahdonvoima taistella kaikkea sitä vastaan, mitä tulee eteen, on pakottavaa. Estää jokainen kyynel kun ilmeet kirvelevät ja kiristyvät. Hallita suuta kun tuntee vaan väpätyksen ja kuulee sumeana kaikki äänet ympärillä. Pohtii kuinka nopeasti pääsisi pakoon, jonnekin missä kukaan ei nää. Jonnekin purkamaan se suureksi, väkeväksi, painavaksi ja pahoinvoivaksi muodostunut sisältö jostain kehon sisältä. Huutaa ja itkeä se pois, mikä vaan, millä on minkäänlaista vaikutusta. Taistelua ajatuksissa jokaisen mahdollisen skenaarion uuvuttamana. Ei kykene nostamaan leukaansa ylemmäs, koska voi vaan aina pudota yhä alemmas. Voi vaan jaksamisellaan pysyä samassa tasossa sen olon kanssa. Kun sisältö raapii jo tuntuvaa reikää ja kun pitää muistaa elää. Epäusko ja se tunnettomuus joka kylmyyden  ja kuumuuden taistellessa vallasta saa otteen on hitaampi prosessi. Mikään ei ole niin varmaa kuin se tieto mitä voi olla edessä. KUINKA SUUREKSI VOI TUNNE MUODOSTUA. Kun laukaiseva elementti on vain ystävällinen. Ehkä. Luulisin. Toive haurauden unohtamisesta, sen päälle armorin rakentamisesta. Enkä vieläkään kykene katseellani estämään kyynelvirtaa. Epätodellinen realiteetti iskee läpi, kun hengitys vaihtaa tahtia ja yhä uusia kamppailuita vain sen sisäisen epäuskon ja turmeltuneen vallan alaisena ei pysty kuin kelaamaan nauhana sitä uskomatonta voimattomuuden lähdettä. Kuinka ankarasti hermoimpulssit lyövät alas virheen tekijää. Kun se hetki tulee, ei voi kiittää kehitystään. Voi uskoa siihen vaan mitä todellisuus on ja se vaan sukeltaa yhä alemmas. Kun toivo on muovipussin painoa pitämällä puristusotteessa ja ajan hetkellinen järkkyminen.

Sielunsa sanoin

Voisipa sielunsa nähdä. Sen muodon, olemuksen, värin ja syvyyden. En tohdi antaa itselleni lupaa uskoa liian monimutkaisiin, järkiselityksen ulkopuolelle putoaviin uskon asioihin. Sieluun tosin uskon ja en halua luopua siitä uskosta. Miksipä lyödä toki mitään lukkoon, parempi vaan myöntää oma tietämättömyytensä eikä voi erehtyä.

Itsetutkiskelu on todella rankkaa. Se kaikki, mitä itsestään oppii vastoinkäymisien kautta pääasiassa, on ehkä opettavaa, mutta se vaatii aina lisää ymmärrystä. Lisää ehtoja, jotka pitää ujuttaa sopimukseen itsensä kanssa. Lisää aikaa harkintoihin, hyväksymiseen. En halua lopettaa tätä prosessia ikinä, mutta en tiedä mahtuuko yhtälöön enää ketään muuta.

Haluaisin mitata mittanauhalla sen matkan, jonka olen kulkenut itsetutkiskelussa elinvuosieni aikana. Haluaisin konkreettisen luvun, jotta huonojen päivien varalle olisi jotain positiivista. Oksettavaa positiivista ajattelua, että näin pitkällä nyt ollaan. Silti on aina se yksi henkilö, joka on pidemmällä. Silmien edessä ja niin paljon syvemmällä itsessään. Ikävuosista viis, tasapaino on ehdoton. 

Toiset tarttuvat ulkomuotoonsa. Ehkä heidän sielunsa on vain jo tasapainossa, täynnä. Pieni tila, jota ei harjoiteta. Ehkä ovi on suljettu sisälle. Ehkä kukaan ei halua vaan tietää enempää. Onhan se raskasta ja siksi toki ymmärrettävää.

Kulutan aikaa. Teen väärin, ehkä sieluni supistuu. Se tiedon ja hartauden tyyssija järkkyy. Olen valmis uhraamaan sen korjaamiseen kuitenkin aikaa. Selviytymiskeinoni ovat toki erikoiset, en tohdi tehdä niin kuin muut. Kärsin ehkä hieman turhaankin. Kaikki kuitenkin itsetuntemuksen vuoksi. 

Haluan vain uskaltaa rakentaa välimuodon tälle kaikelle. Stressin täyteistä elämää ei voi välttää, ei toki yksinäisyyttäkään. Sielu kuitenkin kasvaa, kehittyy. Olen valmis kyynelvirtoihin tai mustiin, masennuksen kausiin. Tämä on sitä puolustautumista, psyykkistä auttamista. En usko siihen pätkääkään, pelottaa sanoa jotain konkreettista ääneenkin.

Eturistiriita

Kävelen hyvinkin leveällä tiellä. Olen raivannut itselleni suuremman valtatien kuin muut. Kukaan ei uskalla vaan tehdä samaa, sillä enhän minäkään tätä tajunnut. Joka raapaisulla, tilille putoavilla rahoilla sekä jokaisella kirjoittamallani sanalla se leveni otteessani. Olen niin lähellä sen rajan ylittämistä, missä haitat ja hyödyt lasketaan. Niin lähellä, että se polttelee sisältäpäin.

Sanani muodostavat uusia äärimmäisyyksiä, jokainen joka kysyy, saa ehkä nauruun kätketyn aggressiivisenkin kommentin. Enkä enää osaa hallita sitä, en vihaa, en naurua. En osaa enää valehdella, en jaksakaan. Kaikki jo tietävät valehtelevani, etten peitä sitä itsesääliini vaan annan sen paistaa. Kuka minä olen tuomitsemaan niitä, jotka haluavat nähdä vain sen parhaan kaikessa. Eilisen kyllä ei voi olla tämän päivän ei. Pudotukseni ovat kovia, mutta sanani eivät koskaan halunneet pudota ja rikkoutua kolhujensa vuoksi. Ne haluavat elää, särkyneinä ja haparoisina.

Haluan uskotella itselleni, että minulla on valinnanvaraa. Jos valitsisin oikein, minun ei tarvitsisi kärsiä. Kaikella on kuitenkin seurauksensa. Mikään ei mene läpi, ei totuus vaikka sitä jokaiselle jo lamaantuneena toistan. Se on pelkkä "ehkä", "jos ei nyt kuitenkaan", "huono idea". Kukaan ei tiedä mihin itseensä ilmoittaa. Minä tiedän. Jatkuvaan epäilyyn muiden pahuudesta, halusta kostaa jokainen totuus joka heitä satuttaa. Valtapeliä, jota en koskaan kohtaa.

Ajatusteni maailma rikastuu ja köyhtyy itseeni sijoituksien vuoksi. Olen hävinnyt paljon ja olen kauhuissani sitä rappeutunutta yksinäisyyttä, jonka puolustuskykyni minulle aikoo järjestää. Ei se ole häviö, se on tappava tapa.

- -

On paljon, mitä en kerro. Asioita, joita en avaa tai edes mainitse, koska ne ovat paljastavia, itsellenikin epämiellyttäviä. En kerro nimeäni, asuinpaikkaani, koulutustani, työtäni. Vaikea siis nähdä elämääni niillä silmillä, jotka värittävät päiväni juuri sellaisiksi kun ne subjektiivisesti koen.

En myöskään halua niiden vaikuttavan liikaa, niin, että jokainen sanelemani asia olisi täysin eri tavalla assosioitu, vain ulkoisten tekijöiden takia. Kannustan ihmisiä katsomaan aina eri perspektiivistä ja en tiedä teenkö nyt eri näkökulmille hallaa vai hyöytä. Ei sen niin väliä. Täällä kaikki on kovin henkilökohtaista. En tahdo avata asioitani niin, että tuntemattomat tietäisivät ajatukseni, pelkoni, pään sisältöni sekä ulkoiset tekijät. Se on liikaa, se on henkilökohtaista tietoa niin suurilla haittamahdollisuuksilla, että pelon vuoksi en sitä edes tee.

Suuri mysteeri minä en ole, en vaikka leikkisin sellaista. Olen yksilö terveydenhuoltosysteemissä, koulun kirjoissa, kelan järjestelmässä sekä monissa yhdistyksissä. En usko, että olen valtakunnallisella saati globaalilla tasolla merkittävä yksilö, adjektiivit joilla kuvailen itseäni täyttäisi varmasti vähintään muutkin sadat ihmiset.

Kirjoitin päiviä sitten toiseen blogiini, sellaiseen, jossa olen esillä. Kasvoni, etunimeni, asuinpaikkani. Kaikki, mitä vannoin etten tänne blogiin tuo. Nämä tiedot yhdessä ovat liikaa. Olen huono kirjoittamaan asioista niin kuin ne ovat. Voin kirjoittaa kuinka ne tunnen, kuinka ne haluan kuvailla. Niistä saa kuitenkin vain mielikuvan, enkä halua uskoa kenenkään niitä edes ymmärtävän, en anna krediittiä itselleni kirjoittajana niin paljon. Pohdin, mitä edes teen. Nämä ajatukset ovat sitä välimaastoa, mitä blogit edustavat. Täällä on liian synkkää tekstiä, toisella puolella liian yleispätevää.

Kaikki on kiinni näkökulmasta. Kaikkialla kaikuu vain hiljaisuus. Ei vastauksia, vain retorisiksi torjuttuja kysymyksiä ja klikkauksia auki ja kiinni. Ei hetkiä, kun tekstiä avataan, siihen vastataan. Voin käydä vain tätä loputonta dialogia itseni kanssa, enkä näihin kysymyksiin saa muualta vastauksia.