Pimeä ilta, lohduton sää. Vain muutama säälittävän oloinen katulamppu on jätetty tuntemattomasta syystä arki-iltoinakin hiekkatietä valaisemaan. Olen lähellä taas yhtä osaa historiaani. Eikä sen syvällisemmäksi tarvitse mennä, kaikki mietimme näitä asioita kun ilma on kylmänkostea ja aika tuntuu pysähtyvän. Varsinkin me, hiljaisemmat, jotka kaipaamme melankoliaa.
Olisi vaan niin euforinen ajatus pysähtyä. Ihan kokonaan. Vaikka vuodeksi. Mennä terapiaan, tajuta kaikki. Hengittää. Olla. Saada oivalluksia. Tehdä uutta. Olla yksin. Ympäröidä itsensä kasalla ihmisiä. Mennä virran mukana. Sanoa ei. Uudestaan ja uudestaan. Olla välittämättä.
Tuntuu, että tietäisi jo mitä itse tarvitsee. Mikä olisi se keino "parantumiseen". Totta puhuakseni luulen tietäväni sen myös muiden tapauksissa. Osoittaa sormella "tee noin". Vähempikin kertoo todellisuuden epäpätemättömyydestä.
Ylianalysoinnilla pääsen vaan takaisin tähän. Pisteeseen, jossa ojennan taas kättäni hiukan avun saamiseksi. En kuitenkaan murru täysin, koskaan. Enkä tiedä mitään pahempaa. Unet alkavat taas houkutella yhä syvempään romanssiin, ruoka ei maistu enää samalta, peilikuvassa on paljon parannettavaa.
Askeleet ovat raskaita, toisten auttaminen tuskallista. En kestä enää negatiivisuutta, purskahdan. En itkuun, vaan vihan tunteeseen. Sietämätöntä epäoikeudenmukaisuutta. Vääriä asenteita, kiittämättömyyttä. Toivottomuutta, turvattomuutta.
Minua ei pelota huominen, enkä osaa olla onnellinen mahdollisuudestani lopettaa tämä kaksi vuotta kestänyt urakka. Kangistun taas kaavoihini, kun jokin ulottumattomissani ohjaa elämääni.
Liika yrittäminen ja itsensä patistaminen on pahasta, mutta vähän on silti terveellistä patistaa. Asioiden loppuun saattaminen on myös hyväksi omanarvontunnolle. Siitä oppii, että tosiaan jaksaa ja pystyy saavuttamaan asioita silloinkin, kun on väsynyt ja tahtoisi antaa kaiken vain olla.
VastaaPoista