Teen ehkä väärin avatessani taas täällä vertauskuvallisesti suuni. Eihän minua satu, ahdista, itketä. Olen varmasti ihan kunnossa monessakin mielessä. En välitä puhua "parantumisesta" tai edes helpotuksesta. Koen sen olevan ala-arvoista, itsekästä. Eihän tässä pitkälle päästä ennen kuin joku tarttuu kaulaan. Sehän on vaan todellisuutta.
Minulla on mahdollisuuksia. Ehkä se on vain kuvitelmaa, pidettäköön se mielessä. Noususuhdanteessa on helppo uskoa itseensä. Helppoa kuvitella mahdollisia uusia sieluja omaan korukokoelmaani. Olen uusi tässä, vaikka näitä toiveita on kaiveltu pelkästään menneisyydestä. Olen kerännyt pienen pakan toiveita mieleeni ja se on liikaa. Miksi huolehtia tasapainosta?
Haluan vain päästä siihen, mistä olen jäänyt paitsi. Toisille se on todellisuus.
Viimeiset sanat iski. Nykyisin mä pidän verhoja kiinni, etten näe sitä mitä muilla on ja minulla ei ole koskaan ollut.
VastaaPoistaToiveet ja haaveet voi pitää painottomassa tilassa, jolloin ne eivät upota pientäkään paattia, vaikka niitä olisi kuinka paljon. Eri asia on, jos otat unelmistasi paineita, silloin niistä tulee taakka. Niiden pitää antaa tapahtua omalla ajallaan. Toki niiden saavuttamisen eteen pitää tehdä työtä, mutta takapakeista ei saa ottaa itseensä.
VastaaPoistaYmmärrän hyvin tuon tunteen, että jonkin muille tavanomaisen ja arkipäiväisen asian saavuttaminen tuntuu vaativan itseltä ihan hirveästi ponnistelua. Minäkin tarvoin pari vuosikymmentä siinä uskossa, etten ikinä tule saavuttamaan 'normaalia' elämää. Pelkkä normaalin ajatteleminen tuntui utopistiselta. Koin olevani sairas, sosiaalisesti kyvytön, ja yhteiskuntakelvoton.
Homma lähti etenemään kun tajusin, ettei minun oikeasti tarvitse luopua itsestäni missään vaiheessa, eikä kivusta ja vaikeuksista irti päästäminen syö persoonaani millään tavalla. Hoksasin, etten ehkä olekaan niin sairas kuin olen kuvitellut, eivätkä vastoinkäymiseni ehkä olekaan niin voittamattomia. Kyllä, minun piti tehdä ihan hirveästi työtä, koska minulla oli ihan oikeita ongelmia, jotka tekivät pelkästä puhelimeen tarttumisesta kynnyksellisen asian, mutta tärkeintä oli kuitenkin sisäistää, että loppujen lopuksi ainoa este minun ja sen 'normaalin' välillä oli oma haluttomuuteni muutosta kohtaan.
Ehkä en ole normaali vieläkään, mutta ainakin pystyn elämään suurinpiirtein samassa rytmissä muun maailman kanssa.
Sinun esteistäsi en tiedä mitään. Kirjoitat kauniisti, mutta niin salaperäisesti, etten voi tehdä mitään päätelmiä. Toivon kuitenkin kaikkea hyvää ja ilmoitan tässä samalla, että olet saanut minusta aktiivisen lukijan. En ehkä kommentoi aina, mutta tulen lukemaan tekstejäsi jatkossakin.
Mukava kuulla, että tekstini vakuuttivat jäämään lukijaksi. Arvostan paljon kommenttiasi, muiden sanoihin on aina yhtä vaikea vastata, mutta lupaan että otan kaikki sanat ja ajatukset vastaan. Kiitos siis.
Poista