Voisipa sielunsa nähdä. Sen muodon, olemuksen, värin ja syvyyden. En tohdi antaa itselleni lupaa uskoa liian monimutkaisiin, järkiselityksen ulkopuolelle putoaviin uskon asioihin. Sieluun tosin uskon ja en halua luopua siitä uskosta. Miksipä lyödä toki mitään lukkoon, parempi vaan myöntää oma tietämättömyytensä eikä voi erehtyä.
Itsetutkiskelu on todella rankkaa. Se kaikki, mitä itsestään oppii vastoinkäymisien kautta pääasiassa, on ehkä opettavaa, mutta se vaatii aina lisää ymmärrystä. Lisää ehtoja, jotka pitää ujuttaa sopimukseen itsensä kanssa. Lisää aikaa harkintoihin, hyväksymiseen. En halua lopettaa tätä prosessia ikinä, mutta en tiedä mahtuuko yhtälöön enää ketään muuta.
Haluaisin mitata mittanauhalla sen matkan, jonka olen kulkenut itsetutkiskelussa elinvuosieni aikana. Haluaisin konkreettisen luvun, jotta huonojen päivien varalle olisi jotain positiivista. Oksettavaa positiivista ajattelua, että näin pitkällä nyt ollaan. Silti on aina se yksi henkilö, joka on pidemmällä. Silmien edessä ja niin paljon syvemmällä itsessään. Ikävuosista viis, tasapaino on ehdoton.
Toiset tarttuvat ulkomuotoonsa. Ehkä heidän sielunsa on vain jo tasapainossa, täynnä. Pieni tila, jota ei harjoiteta. Ehkä ovi on suljettu sisälle. Ehkä kukaan ei halua vaan tietää enempää. Onhan se raskasta ja siksi toki ymmärrettävää.
Kulutan aikaa. Teen väärin, ehkä sieluni supistuu. Se tiedon ja hartauden tyyssija järkkyy. Olen valmis uhraamaan sen korjaamiseen kuitenkin aikaa. Selviytymiskeinoni ovat toki erikoiset, en tohdi tehdä niin kuin muut. Kärsin ehkä hieman turhaankin. Kaikki kuitenkin itsetuntemuksen vuoksi.
Haluan vain uskaltaa rakentaa välimuodon tälle kaikelle. Stressin täyteistä elämää ei voi välttää, ei toki yksinäisyyttäkään. Sielu kuitenkin kasvaa, kehittyy. Olen valmis kyynelvirtoihin tai mustiin, masennuksen kausiin. Tämä on sitä puolustautumista, psyykkistä auttamista. En usko siihen pätkääkään, pelottaa sanoa jotain konkreettista ääneenkin.
Ei kommentteja: