Haluaisin niin kovasti vetää syvään henkeä ja päästää hengityksen mukaan tämän jatkuvan läheisriippuvaisuuden taakan. Ehkä se on hyvä vihdoin todeta, myöntää, saavuttaa se kuuluisa piste ja ottaa vastuuta. Eikä vaan siitä, oman maailman valloittaneesta yksilöstä? Valloittamiseen ei kuulu urhollisuutta, ei pahalta pelastamista. Se on salakavalaa epävarmuuden juureutumista.
Eikä kukaan voi sitä niin vain jakaa. Riipaista voi niin helvetin läheltä, mutta mikään tunne ei läpäise ennen kuin sen itse kykenee löytämään. Toisen jalanjäljissä raahautuminen tuntuu entistä pahemmalta, mutta vereslihalla oleminen ei liene olevan sairastuneelle uutta.
Otan kai vain vastaan sen, mikä minulle ojennetaan. Olisi kai toisiakin, mihin tarttua. Ironiaa, silkkaa mustaa huumoria, että vain tämän turhauttavan toteamisen avulla kaikki haaveeni tuntuvat hukkuvan yhä kauemmas tulevaisuuteen.
Jos tämän joltain pitäisi tuntua, niin se tuntuu kyllä. Ehkä askelien ottaminen on minulle turhan pelottavaa, vaativaakin. Tulen hiljaa, näkymättömästi perässä. Näen taian - sen otankin.
Ei kommentteja: