Hei kerroin jo

Jes, olen elossa. Jokainen päivä nousen sängystä, juutun hetkeksi miettimään mitä unissani olin, mitkä olivatkaan mahdollisuuteni.

Ei siitä kohmeesta koskaan herää tai nouse. Ei, ellei oikeasti siihen kykene ja pysty. Se on se juju, se tahdonvoima on jotain mikä täytyy kanavoida. Siihen pitää oikeasti opastaa ja siihen pitää pystyä yksinään.

Minä pyysin apua. Olen kiertänyt ja kaartanut jokaisen, joka voisi ohjata minua lähemmäs sitä oikeaa polkua, kanavoitua herätystä siitä kaikesta. En romantisoi tilaa, joka saa minut itkemään stressin uumenista ja riitelemään ainoan tärkeän ihmisen kanssa. Eihän siinä olisi järkeä.

Haluaisin tietää teenkö oikeasti kaikkeni. Kulutanko turhaan fyysisiä voimiani uskoen, että ehkä tämä tästä. Olen jo tehnyt kaikkeni? Miksi helvetissä mikään ei sitten korjaannu? En ole koskaan osannut rikkoa tai korjata mitään. Olen vain lojunut hiljaa, muita suojellen niissä riepaleisissa palasissa jotain ihmeellistä elämän jäännöstä. 

Joka päivä löydän itseni etsimästä muutosta. Pieniä onnen hetkiä siitä, että ehkä riuhtomalla saatoin saada oman pienen hetken. Tämä kaikki on osittain hyvin samanlaista, kuin kuvittelisi. En kuitenkaan koskaan halunnut uskoa, että olisin näin jumissa jossain pääni sisällä onnettomuudessa.

Vielä jaksan koettaa onneani. Tai oikeastaan tahdonvoimaani. Olen yrittänyt, sanoin kertoa mitä päässäni liikkuu, mitä minulle tapahtuu. Tunnun sortuvan joskus kehuttuihin ominaisuuksiini, itseilmaisuun. Kukaan ei tunnu saavan kiinni ajatuksistani, peloistani, tunteistani.

Minua pelottaa. Vuosien jälkeen ei pelko ole kadonnut, se vaan muutti muotoaan. Niin paljon tästä on samaa ja niin vähästä olen valmis luopumaan.

Ehkä huomenna "anteeksi"-sanaa ei ole olemassakaan.

Ennenaikaista muistamista

En haluaisi valittaa, en nyt, en koskaan. En jaksa, ei tee mieli, väsyttää, nälkä, ei noin, ei näin. Ehkä nyt sittenkin, ehkä ei ollenkaan. Missä viipyy se viimeinen pisara, missä kohtaa saa napsahtaa? Turha kai kysyä, kun ei sitä koskaan saa tietää. Ei sitä kai tapahdu.

Olen tuskaisen tottunut. Niin tottunut ulkomuotoni sairaalloiseen näkyvyyteen, mieleni miellyttämistarpeiseen murtumiseen, rahattomuuden armottomaan itsepäisyyteen, hiusteni tuhottomaan toivottomuuteen. Niin tottunut, että en ajaudu pohjalle. Pysyn vesirajalla, eläen päivä päivältä tunteettomampaa elämää, keräten muutamat kyyneleeni ja jatkaen taas turhuutta.

Enkä koskaan voisi mitään sanoa. Vaikka huutaisin, olisin liian terve, hyväkuntoinen. Pintaliidon kaltaista hoitoa kai voi aina saada. "Onko paha olla? Noh puhutaan pari sanaa ja olet terve taas!"

En silti tahtoisi valittaa.

Voinko ohittaa nämä vuodet, kun mikään ei osu paikalleen? Kun toivo tuntuu olevan niin kaukana, että unelmat alkavat hajota tunkkaisena savuna ilmaan. Mikään ei tunnu menevän oikein, mikään ei ole enää helppoa tai tavoittelemisen arvoista. En voi enää muuta kuin pudota syvemmälle, odottaa iskua, jonka ansiosta voin olla pohjalla. Väsyttävää ajatella, että näin joutuu jatkamaan.

Paljon, paljon kirosanoja. Turhautumista. Olen niin väsynyt leikkimään tätä. Valehtelemaan, koska en osaa muutakaan. En voi antaa muille vastuuta minusta, enkä haluakaan. Kaikki on helpompaa näin, kun kukaan ei näe. Osaisimpa sokaistua yhtälailla. Päätökseni ovat täyttä kuraa, eikä sitä mikään korjaa. Umpikuja. Enkä halua enää murehtia. Olen sairas, kaikkea vailla.

Ajanlaskua

Tällä hetkellä tärkeältä tuntuu muistaa, miksi minua odottaa mahdollinen auttaja jossain monen sadan kilometrin matkan päässä, tulevaisuudessa, useiden viikkojen tuotavana.

Miten se onkin niin, että joudun mutkikkaimpien teiden kautta hakemaan jotain niin itsestään selvää, kuin kuuntelija. Apua en osaa odottaa, en ole sitä koskaan oikein saanutkaan.

Todellisempi reitti tuntuisi olevan kaiken kirjoittaminen iholleni. Muste voisi lohduttaa, jos mistään tästä saisikin assosiaatioiden kautta jotain voimaannuttavaa. Luulisi, ettei kukaan halua muistutusta peilikuvastaan. Silti se kiemurtelee aina mieleen, miksei se voisi tulla esiin silmilläkin. Miksi paeta?

Voisipa mennä ajassa taaksepäin. Ehkä kadun tuonkin kirjoittamista tänne. Yritän omissa ajatuksissani käydä läpi mitä kummallisempia skenaarioita, mitä jos jotain pahaa tapahtuisikin. Mitä jos asiat olisivat jollain lopullisella tavalla toisin. Olisin saanut kyyneliä aikaan, mikä ehkä lohduttaakin. Enkä enää tiedä ketä huijaan ja miksi.

On niin paljon asioita, jotka menettäessäni en löytäisi tietä jaloilleni. Niin ainakin pelkään. Miten päädyin tähän? On tarpeeksi murehtia joka päivä siitä, kuinka vähiten vahingoittaa mitään, kuinka toisilla olisi helpompaa. Eikä sitä edes huomaa. Ei ennen kuin näkee oman väsymyksensä sinä kamaluutena, katkeruutena kun pistää jokaista välittämäänsä vain omilla myrkyllisillä puutteillaan.

Se sattuu jo tarpeeksi, kun vastoin kaikkea mitä on joskus ollut, unohtaa miten voikaan mieltään ilmaista. Mikään ei ole tasapainossa, vaikka joskus horjuen olen ollut onnellinen, nyt en enää löydä tietä kaikelta epäröinniltäni.

Ehkä vain haenkin sitä tuttua verenmakua suuhuni.