Itseoikeutettu

Huulet kiusaavat, ne rikkoutuvat taas väärään aikaan, vääränä päivänä. Miljoonat kerrokset useita kalliita voiteita enkä voi todeta kuin niiden polttavan kivun ja rikkinäisyyden.

Kuulen paljon sanoja, saan paljon aiheita naurahtaa. Järkytyn joka kerta, kun itkun sijasta päästän vain ulos hysteriaa keinolla millä hyvänsä. Sen voisi ottaa kiinni, riuhtoa irti sisältäni ja antaa minun kuivua tuskaan.

Enkä hetkeäkään enää yksin ollessani pysty ylistämään mitään. Luulen kaipaavani jokaista hetkeä, jonka voisin tuhlata aivan toisenlaisissa huolissa. Silti pelko vyöryy ylitseni ja huoleni ovat jo oven avautumisen jälkeen maailmalla. Huoli huolettomuudestasi, tahdostasi kertoa.

Jouduin pyytämättäni sen kauniin ringin ulkopuolelle, sinne missä ne kauniit ja voittamattomat ihmiset käyvät näkymättömiä voittotaisteluitaan. Epämukavuusalue, jossa en koe enää minkään ominaisuuteni olevan vahvuus. Päättäväisyys uppoaa vaihtoehtoihin, rauhallisuus meluun, sanat toisten puheensorinaan ja rohkeus pelkoon. Jokainen olotila tekee täyskäännöksen ja haluan aina kompuroidessani juosta takaisin omaan piilooni.

Pystyn taistelemaan todennäköisyyttä vastaan, olen murskannut sen vihollisenani usein. En silti pysty kääntämään selkääni anelevalle minälle, vuosia sitten tehdyille lupauksille ja olotiloille. Pakenen peilin eteen rääkättyäni esiin ne ahdistuksen peitossa piilotelleet suolaiset kyyneleet, enkä edes silloin osaa pyytää anteeksi kuvajaiseltani.

Olen onnistunut murentamaan sen ilon ja onnellisuuden, jonka parissa pystyin elämään hiljaa vielä hetki sitten. Sitten minun piti sanoa jotain, mitä tulen katumaan. Yksi lause ja voisin antaa kaiken haluamasi. Ehkä odotat vastassa, hymyilet ja otat kädestäni. Silti, kauneimmassakin kukkaisessa paratiisissa päästäisin irti otteestasi ja kääntäisin selkäni. Tietäisin, mitä kuulisin suustasi. Kyvyttömyyden ymmärtää, ansaitun loukkaantumisen ja murheen.

En vielä ole valmis pettämään ketään, kärsiessäni näistä sydänsuruista, kun minä itse mursin pettämättömän muurini. En usko löytäväni korjaavia palasia tänään, en huomenna. Elpyvätkö moraalit, koskemattomuus, viattomuus?

Hoiperrella

Palautuminen vie sitä liikaa aikaa, mutta edes riittävän tuhlaaminen ei auta pakenemaan. Mikään vääräkään lääke ei sulje pois turhan nopeaa sykettä, horjuminen ei saa näitä ajatuksia harhautettua. En sano mitään liikaa, tuskin ainakaan. Silti häpeä ja ahdistus valtaa koko olemuksen, vaikka teen yhä enemmän sitä, mistä joku toinen ehkä saa onnensa. Minä häviän.

En pysty ravistelemaan sitä riivaavaa tunnetta, että koska vain, mistä vain, jokin hyökkää. Valta on siirtynyt, sanat on sanottu ja odottaminen tuskastuttaa. En muista, milloin rauhallisuus olisi vallannut kehoni ja syvään hengittäessä en haluaisi vaan avata silmiäni nähdäkseni kaiken, mutta samalla en yhtään mitään. Säikähdän, kun puhelin värisee, lopetan hengittämisen, kun kerrot ihmisistä, jotka ovat nähneet aina enemmän kuin minä.

Olen piiritetty, kaikki tiesivät, tietävät. Hyökkäävät. Yritin olla lupaamatta maailmaa, mitä vaan vakavaa. Samalla kun minätietoisuus oli katoavalla rajalla, olisin tarttunut mihin vain todelliseen. Tein väärin, tätä tulen katumaan, mutta nyt kaikki pelottaa.

Tehoaako enää, jos jätän kasvoilleni sen kylmän virneen, mitä kaikki väittivät pelänneensä? Onko liikaa, jos liikun enää niissä kaikkein vahvimmissa vaatteissani? On vaikeaa katsoa ketään silmiin, palautua pelastamaan olemustaan. 

Haluaisin niin palata. Voiko enää se kaikista kylmin, jäätävin puoleni tuoda vanhan takaisin? Kaiken sen helpon epävarmuuden, vastuullisen yksinäisyyden, sairauden? Ehkä saan todeta, että en voikaan mitään niin rakastaa, kuin sairautta, kipua.

Kadun vielä

"Mä en tiedä mikä tekee susta niin erikoisen.."

Voivatko sanat syövyttää? Tartuttaa?

Pelottaa kirjoittaa, painaa näppäimiä niin alas, että siitä jää jälki mihin vaan tietokantaan. Väittävät, että se vapauttaa. Se vangitsee vastaamaan sanoistaan. Joku vielä löytää, etsii, näkee.

Tahtomattani sulkiessani silmäni vaivun syvemmälle, turvan ulkopuolelle. Mikään ei ole enää normaalia ja  en edes osaa pelätä. Minua niin huvittaa, että uskon selviäväni tästä.

Yritän toistaa jotain kaavaa. Todistaa, miten selitykseni on uskottava. Selittää sanoja, joita en pysty edes tuottamaan. On jo myöhäistä. Voin vaan nauraa, yrittää yksin täyttää jotain normia, mikä lienee itse mahdottomuus.

Vielä eilen riitin hyvin. En halua takellella sanoissani, enkä saa minkäänlaista varmistusta vuosia vanhoihin "ehkä" ilmaisuihin. Onneksi mikään ei olekaan niin ilmiselvää, ehkä osaan säästää ihmistä.

"Mä en tiedä miten selviän ilman sua, kun sä lähdet."

Mitään ei saisi jättää kesken, ei koulua, ei matkaa, ei asiaa. Lähteminen alkaa tuntua väärältä. Ei tämän kaupungin pitänyt tarttua minuun. Sen ei pitänyt pystyä kamppaamaan minua lähtömetreillä, ei nyt kun kaikki on valmiina.

En saa enää henkeä, taas yskin kaiken ahdistuksen ulos. 

Ote

Miten kesyttää ne kipua tuottavat perhoset, jotka ovat väärän ihmisen vatsanpohjaan eksyneet? Miten kertoa, että teitte virheen ja minulla on paha olla? Minulla oli heitä ikävä, vähän, mutta enää en osaa toimia.

Yöllä olen turvassa, peitottuani ajatuksen kaikesta ympäröivästä maailmasta. Niin monta yötä näissä vuosissa, eikä koskaan ole tullut vastaan minua vahvempaa.
En väitä enää itsenäisyyden olevan pakko, osa minua. Se on minuus, mutta hieman hortoillen haluan siitä pala palalta luopua.

Uppoudun unenpuutteessa, kehon jännityksessä niihin pieniin mielikuviin siitä täydellisestä elämästä. Sen en anna sortua todellisuuteen ja realismiin. Pidän kiinni siitä, yrittäen vielä elvyttää mielikuvia, jotka pitäisivät sen hyväuskoisen puolen pinnalla. En uskalla luopua, en koskettaa mielikuvia tai todellisuutta.

Miksi on aina se puoli, jota ei kirjoiteta? Onko pakko jättää asioita tulkinnan varaan, piilottaa?

Ne mielessä ympyrää pyörivät, härnäävät, kirkkaat mielikuvat kaikesta siitä, mikä pitää pinnalla. Täydellisyyttä, tulevaa, toivoa edustavat kuvat kaikesta tavoittelemisen arvoistesta. 

Niiden huomaamaton kehitys, assosiaatiot kehon pienien tuntemuksien kanssa - kauneus.

Keino pitää itsensä varpaillaan, pysäyttää ajatukset pieneen häpeään ja ikuistaa hymy kasvoille. 

Niin tervettä, inhimmillistä.

Toisen vieressä nukkuminen saa uskomaan kiintymyksen olemassaoloon, turvallisuuteen. 

Yliherkkyys, vaikeroiva hengitys ja euforia. 

Palojen kokoaminen mielessä, kohtaaminen ja piiloutuminen tunteiden sotkuun.

Yöllä voi kokea olevansa niin vahva, voittamaton, vaikka tuskin pystyy kuiskimaan. 

Mikään ei satu, päivällä tunnettu kipu luo ainoastaan tunnelmaa. 

Kehon valtaava jännitys saa olon tuntumaan niin pieneltä, että oleminen on vaivatonta.

Ehkä vaikein pukea sanoiksi on se hetki, kun kuvitelmasta palaa todellisuuteen.

 Se tuska palauttaa kaiken paikoilleen.